lauantai 21. joulukuuta 2013



Europe – Out Of This World (1988)

Kun minulta kerran kysyttiin kolmea hyvää asiaa, jotka olivat tulleet Ruotsista, vastasin: “Abba, nuuska ja kuninkaalliset”. Jos olisin viitsinyt miettiä kunnolla, olisi Europe, tuo 80-luvun tukkarokin kimalteleva kruununjalokivi, saattanut hyvinkin ainakin yrittää syrjäyttää yhtä edellä mainitusta kolmikosta. Europe teki raamatullisiin mittasuhteisiin ulottuneen läpimurron vuonna 1986 The Final Countdown –levyllään. Lähes koko maailma sekosi svenssonien eeppisten voimaballadien edessä. Viimeinen lähtölasku oli totisesti alkanut. Kukaan ei tietänyt, minne, mutta levyn perintö oli pysyvästi hakattu rokin elävään peruskiveen.


Seuraava levy, Out Of This World, ei tietenkään pystynyt vastaamaan edeltäjänsä saavutuksia, mutta se menestyi silti erinomaisesti. Kiertueet osoittautuivat kuitenkin pettymyksiksi: ehkä the Final Countdown oli ollut liiankin suosittu aiemmin. Joka tapauksessa isojen poikien mukaan Europe joutui vääntämään kovasti kättä esiintymisjärjestyksistään nukketeatterien ja muiden arkisempien aktien kanssa. Mainittakoon myös, että yhtyeen perustajajäsen, kitaristi John Norum päätti ennen uuden levyn julkaisua jättää yhtyeen, joka oli hänen mielestään muuttunut rehdistä rockbändistä puunatuksi ja sisäsiistiksi pikkutyttöjä villitseväksi pellekouluksi. Vessajonossa kuulemani tarinan mukaan hän vetäytyi skånelaiseen pystybaariin tai pitseriaan jyystämään heviriffejä paikallisille niittinaamoille ja tanskalaisturisteille.

Levystä sen verran, että se on äärimmäisen tasavahva kokonaisuus. Levyn lähes gospelmaisesti aloittava Superstitious on selkein hitti. Out Of This Worldin musiikki on kautta linjan hyvälle tuulelle laittavaa taidokasta aikuisrokkia, jossa vekkulit koskettimet siivittävät voimariffien ja melodramaattisten vokaalien kiihkeää tehosyöttöä. Europe ei todellakaan ole mikään Motley Crue: vaaran tunnetta ei ole nimeksikään, eikä siihen myöskään edes pyritty. Albumi kyllä rokkaa, mutta riittävän siististi, jotta areena ei palaisi poroksi ennen seuraavaa esiintyjää. Itseäni moinen ei haittaa, onhan noita räkijöitä nähty jo aika monesti. Europe kuuluikin hyvisten joukkoon.

Perusvarmuus voi kuitenkin muuttua myös tasapaksuudeksi, ja muutamaan otteeseen Out Of This World on sortua tälle laihalle tielle. Yllättävää kyllä, hurjista paineistaan huolimatta bändi ei yliyritä tai vaikuta epätoivoiselta. Olisin kuitenkin kaivannut muutamaa hieman mieleenpainuvampaa raitaa, ehkä paria pykälää dominoivampia koskettimia ja yhtä tai kahta hippusen särmikkäämpää kitarasooloa. En myöskään huomannut ojentavani kohti nessupakettia kertaakaan levyn päättävän Tomorrow-balladin aikana. Kritiikki on kuitenkin aika kädenlämpöistä vettä Out Of This Worldin sytyttävyyden rinnalla. Kaikki pehmorokkarit ja maitoparrat, tarkistakaa tämä levy. Never say die!

Out Of This World saa arvosanaksi neljä käherrintä ja fööniä. (4/5)

Nuoret ja pörröiset rokkarit

keskiviikko 11. joulukuuta 2013




Marillion – Misplaced Childhood (1985)

Minä en tajua progebändeistä juurikaan mitään. Omissa oudoissa ennakkoluuloissani ne ovat etäisiä, vieraantuneita ja itsetarkoituksellisen vaikeaselkoisia. Olen hyvin todennäköisesti väärässä, mutta joskus huonosta ensivaikutelmasta toipuminen voi kestää kauan. Joka tapauksessa olen kiitollinen saamastani vinkistä, joka kertoi progressiivisuuden ja 80-luvun soundin ja tunnelman tyylikkäästi yhdistävästä levystä. Tuo levy on Marillionin suurin hittialbumi Misplaced Childhood. Oi kyllä, j’entend ton coeur!


Misplaced Childhood on kunnianhimoinen konseptilevy, jota yhtyeellä oli tapana soittaa putkeen alusta loppuun yhtenä biisinä. Levyn alkupuolella bändi iskee tiskiin kaksi isointa hittiään: Kayleighin ja Lavenderin. Kayleigh kertoo hyvin suoraan ja aseistariisuvasti tavasta, jolla ihminen tarraa rakkauteen kiinni, vaikka se olisi jo menetetty ja kuollut. Kyseessä on lähes täydellinen soft-rock kappale, jonka kepeän sentimentaaliselle tasolle ei moni 80-luvun tuotoksista pääse. Ei lähellekään. Lavender kulkee kauniisti pianon johdattelemana pohdiskelevampiin maisemiin, lyriikoiden lainatessa koukkunsa vanhasta englantilaisesta kansanrunoudesta. Olen vain harvoin törmännyt levyyn, joka alkaa näin vastustamattomalla tavalla, eikä petä myöhemminkään.

Levy on kokonaisuudessaan anekdoottimainen ja teemoissaan poukkoileva. Sanat on kirjoitettu enemmän tai vähemmän aineissa, mutta huomaan, että tämä ei kuitenkaan ärsytä. Lyyrikkona toimivan Fishin symbolistinen ajatuksenvirta kiehtoo, mutta ei turhauta. Bändi solmii Fishin tekstit yhteen musiikillaan, joka on henkeäsalpaavan kaunista. Harvoin olen kohdannut musiikiltaan yhtä uljaasti liitävää levyä kuin Misplaced Childhood. Progeahan se on, mutta kuitenkin äärimmäisen helppo kuunnella ja laittaa uudelleen soimaan. Sointi on kuulas ja nostattava, balsamia kolhiintuneelle sielulle. Misplaced Childhood väistää kaikki aiemmin mainitsemani ennakkoluulot viileästä etäisyydestä, koska se tuntuu tulevan hyvin lähelle.

Misplaced Childhood on erinomaisen piristävä levy, joka osaa astua myös pois varjoistaan. Se hellii lämpimästi korvia ja kiihottaa mielikuvitusta kielikuvillaan. Tässä tapauksessa rock-albumin normaalimittaan on mahdutettu häkellyttävän rikas kirjo musiikkia ja lyriikkaa. Misplaced Childhood oli ansaitusti jättimenestys julkaisuvuonnaan. Marillion oli musiikillaan sukua progressiivisemmille, menneille vuosikymmenille, joten onkin huvittavaa ja riemastuttavaa, kuinka se tuli ja niin vaivattomasti päihitti koko 80-luvun. Ainakin näin kävi minun silmissäni ja korvissani.

Misplaced Childhood saa arvosanaksi täydet viisi sinistä enkeliä.

Fish: komea mies ja melkoinen vekkuli

keskiviikko 27. marraskuuta 2013




Abba – The Visitors (1981)

“When the summer’s over and the dark clouds hide the sun

Neither you nor I’m to blame when all is said and done.”


The Visitors oli Abban viimeinen albumi, kertakaikkisen upean yhtyeen tummasävyinen ja melankolinen joutsenlaulu. Hittejä oli mukana niukasti, Ulvaeus & Andersson –kaksikon ollessa kiinnostuneempi uusista ja kokeellisemmista musiikillisista tuulista. Itse asiassa koko yhtye oli varsin kyllästynyt olemassaoloonsa: kaikkien aikojen menestys- ja rakkaustarina oli pahoin hapantunut ja kaatunut naamalleen. Yhtyeen kiistaton keulakuva, vaalea Agnetha, paloi yhtyeen jäsenistä kenties pahiten: Abban hajoamisen jälkeen hän vetäytyi erakoksi, eikä ole tähän päivään mennessä suostunut kohtaamaan entisiä kollegoitaan eikä oikeastaan ketään muutakaan. The Visitors äänitettiin jäätävissä tunnelmissa, mutta lopputuloksena oli kuitenkin hieno albumi ja tyylikäs loppukirjoitus yhtyeen diskografialle. Tämä synkempi mature-Abba ei ole jokaisen fanin suosikki, mutta se on piste iin päälle niille hetkille, kun huomaat kahlaavasi jäisessä sohjossa lapaset hukassa.

Nimikkoraita on Abban oma Dream Police (ks. Cheap Trick –arvostelu), levyn progressiivisin ja kimurantein kappale, joka käsittelee menetyksen aiheuttamaa vainoharhaa ja kauhua. Uskokaa tai älkää, näistä lähtökohdista huolimatta biisi nappaa kiinni Abban soundin perinteisestä leikkisyydestä ja melodisuudesta. One Of Us on levyn varsinainen ”hitti”, omissa korvissani monitulkintainenkin itsesäälin kuvaus. Slipping Through My Fingers taas nivoutuu levyyn konseptiin kertomalla lapsen ja vanhemman vieraantumisesta toisistaan. Kaikilla kappaleilla on oma paikkansa ja teemansa. Materiaali ei ehkä täytä enää stadioneja, mutta levyn biisit ovat kuin pieniä kauniita maalauksia, joiden harkittuja yksityiskohtia voi unohtua pohtimaan pitkäksi aikaa.

The Visitorsin kauneusvirheeksi laskisin Two For The Price Of Onen, joka on loppukäänteellä varustettu hassunhauska tarina Björnin ja Bennyn laulamana. Biisi on periaatteessa perhanan hyvä, mutta teksti olisi pitänyt muokata alusta asti uusiksi: The Visitors ei ole mielestäni hassunhauska levy. Lisäksi haluaisin tietää, minkä vitun takia ukot ovat laulamassa, kun saatavilla oli Agnethan ja Anni-Fridin äänien jumalainen yhdistelmä? Kirjoittakaa niitä biisejä ja pitäkää päänne kiinni! Säveltäjinä miehet olivat enkelien koskettamia, mutta lauluhommista heidän olisi tullut pidättäytyä.

Albumi on Abban katalogissa tietynlainen mustahöyheninen outolintu, mutta pidän sitä suuressa arvossa ja suosittelen suuresti tutustumista. Abban musiikista on tärkeä ymmärtää, että äärimmäisestä tarttuvuudestaan (ja laskelmoivallisuudestaankin) huolimatta sen inspiraatio kumpusi todellisesta eletystä elämästä: he tekivät kappaleensa itse ja niiden avulla tulkitsivat nousevia ja murenevia unelmiaan. Maailmanlaajuisesti myydyt 380 miljoonaa myytyä levyä ovat vain sivuseikka sen rinnalla, että Abba oli oikeista ihmisistä koostunut oikea yhtye. Tarun mukaan joutsen laulaa kauneimmin juuri hetkeä ennen kuolemaansa. En tiedä onko se totta, mutta ainakin Abba poistui historiaan komeasti The Visitorsin myötä, edelleen lyömättömänä ja yhtä ikonisena.

The Visitors saa arvosanaksi neljä ja puoli muuttolintua (4,5/5)


Ajatonta kauneutta


torstai 14. marraskuuta 2013




Cher – Heart Of Stone (1989)

“Don’t you sometimes wish your heart was made of stone?”, kysyy Cherilyn Sarkisian, Popin Kuningatar, levynsä nimikkokappaleella. Varmasti varsin usea on joutunut kyseistä ajatusta käsittelemään, mutta harva niin kipeästi kuin itse Cher. Näissä tunnelmissa rokkaa Cherin 80-luvun lopun hittilevy Heart Of Stone, joka merkitsi laulajattaren paluuta kevyen musiikin parrasvaloihin. Cher panosti 80-luvulla musiikkia enemmän elokuviin ja saikin menestystä myös näyttelijänurallaan. Veri veti kuitenkin studioon, johon oli Heart Of Stonea varten kokoontunut nimekäs apurijoukko hittinikkareita, merkittävimpinä Desmond Child (I Was Made For Loving You) ja Diane Warren (Un-Break My Heart).


Albumi on Cherille hyvin räätälöityä pehmo- ja aikuisrokkia. Homman konsepti on toimivan simppeli ja maittavia koukkuja löytyy tarpeeksi. Tuotantoarvot ja estetiikka ovat kohdallaan: levyn hitikkään ykkösraidan If I Could Turn Back Timen videolla Cher kekkaloi paljastavassa asussa USA:n taistelulaiva USS Missourin kannella ja ratsastaa sen isoimmalla tykillä aitojen merisotilaiden hurratessa. Vain Cher pystyy moiseen! Just Like Jesse James on artistin oma Knocking On Heaven’s Door, nimikkoraita pysäyttää pohtimaan ja levyn keskivaiheen Love On A Rooftop välittää hykerryttävää kasariromantiikkaa.

Heart Of Stone on kuitenkin kokonaisuudessaan pettymys. Taso ei pysy alun perässä ja kuuluisien biisinkirjoittajien parhaista yrityksistä huolimatta mitäänsanomatonta rivimateriaalia on liikaa. Monissa biiseissä on liikaa taustakuoroja, pillejä ja kelloja kun pelkkä Cher rautaisella karismallaan olisi hyvin riittänyt. Valitettavasti ”mitäänsanomaton” on juurikin se luonnehdinta, joka tulee tässä mieleen liian usein. Mikä helvetin Eros Ramazzotti siellä viimeisellä biisillä vonkuu? Haluan Meat Loafin.

Sanon, että Cherin olisi pitänyt heivata kaikki mukana hääränneet bon jovit ja michael boltonit hiuksista ulos ja kutsua sen sijaan paikalle Wilsonin siskokset plokistani tutusta Heart-yhtyeestä. Nancy ja Ann olisivat varmasti potkineet uutta henkeä albumiin, jonka monet kappaleet he olisivat osanneet kirjoittaa vaikka aamupalallaan. Miksi, oi miksi en voi palata ajassa taaksepäin lyömään nyrkkiä pöytään Geffenin toimistolla? Heart Of Stone on hyvä levy ja ehdottomasti suositeltava kaikille Cheristä tykkääville, mutta siitä tulee välillä pahalle tuulelle. Muutama nappiraita kuitenkin pelastaa albumin keskinkertaisuudelta ja se saa lopulta siunaukseni.

Heart Of Stone saa arvosanaksi kolme taistelulaivaa. (3/5)



Täältä pesee
On se kyllä nätti

torstai 31. lokakuuta 2013





Meat Loaf – Dead Ringer (1981)

Kun lasketellaan eniten levyjä maailmalla menestyneitä artisteja, Meat Loaf, tuo miehekkään tuhti ja ainaisesti tuskasta pakahtumaisillaan oleva könsikäs, jostain syystä unohtuu monesti. Meat Loafin eli Michael Lee Adayn tusinallinen albumeja ovat kuitenkin myyneet kevyesti yli sata miljoonaa kopiota ja miehen vuoden 1977 Bat Out Of Hell villitsee itselleen uusia faneja edelleen ympäri maailman joka vuosi. Bat Out Of Hellin jättimäistä menestystä seurasi pitkiä ja uuvuttavia kiertueita huumeineen ja huorineen. Meat Loaf kärsi hermoromahduksesta ja yritti jopa tappaa itsensä, mutta onneksi lopulta vain menetti äänensä ja vetäytyi lepakkoluolaansa murjottamaan.


Hermoloman jälkeen ”Meats” palasi takaisin levyttämään jatkoa klassikolle. Biisinkirjoittajana toimi Jim Steinman, jonka kultaisesta kynästä olivat lähteneet monet pop-anthemit. Steinmanin säveltämän Total Eclipse Of The Heart –voimaballadin olisi alun perin pitänyt tulla Meat Loafin levylle, mutta levy-yhtiön pupelluksen vuoksi kipale päätyikin Bonnie Tylerille. Joka tapauksessa Meat Loafin ja Steinmanin yhteistyöstä syntyi Dead Ringer, joka osoittautuikin erittäin onnistuneeksi jatko-osaksi taiteellisesti ja kaupallisesti.

Dead Ringer on tyylipuhdasta Broadway-popkornia. Soundi on iso ja eeppinen, enkelikuorojen ja manalan sinfoniaorkesterien kilvan säestäessä rakkauden raastavassa kurimuksessa mylvivää artistia. Tämä ei ole mitään dieettimusiikkia, vaan Meat Loaf tunkee turvan täyteen siirappivohvelia ja juottaa päälle samppanjaa monen korkokengällisen verran. Hommaa on paikoitellen höystetty Meat Loafille tyypillisellä hirtehisellä huumorilla: esimerkkinä More Than You Deserven aina vain hurjemmaksi yltyvä petostarina ja ”romanttisesti” nimetty I’ll Kill You If You Don’t Come Back. Nimikkobiisi on levyn rokkaavampaa materiaalia ja vieraileva tähti Cher nostaa supertarttuvan kappaleen toiseen potenssiin. Dead Ringer on levy pömpöösin burleskin ystäville ja niille, joilla on tapana salaa kyynelehtiä elokuvateattereissa.

Levyllä on vain kahdeksan biisiä (joista yksi puoli minuuttia puhetta) ja itse olen havaitsevani pientä kappaleiden tarpeetonta venytystä, ilmeisesti standardikestoa tavoitellessa. Monesta kappaleesta olisi voinut tehdä hieman ilmavamman nipsaisemalla minuutin tai pari pois. Tästä huolimatta Dead Ringer on tanakka kokonaisuus, jossa ei ole täyteraitoja. Sitä ei jaksa kuunnella joka päivä, mutta sopivissa annoksissa se on tehokas tyränrytkyttäjä. Tämä on heavya kamaa, laittakaa levy soimaan ja todetkaa itse.

Dead Ringer saa arvosanaksi neljä revittyä nessupakettia. (4/5)

Häiskähän vääntää kuin riivattu

keskiviikko 2. lokakuuta 2013




Phil Collins – Hello, I Must Be Going (1982)

Tämä levy on otos Genesiksessä rummuttaneen ja laulaneen Phil Collinsin soolouran alkuvaiheilta. Collins loi itselleen eräänlaisen rinnakkaisuran, pääbändin menestyksestä ja valtavasta arvostuksesta huolimatta. Kenties raha ja kunnia eivät voineet tyydyttää tarvetta purkaa omaa sydäntään ja tuulettaa kaappeja; olihan Collins vasta laahustanut ihmissuhteiden myrskyistä pahasti takkiinsa saaneena. Joka tapauksessa Hello, I Must Be Going on hyvin yllättävän tummissa vesissä uiskenteleva pop-albumi, jossa päällekäyvät ja paukkuvat rummut asettuvat merkilliseen kontrastiin Collinsin hunajaisen äänen kanssa.


Albumin ykkösbiisi I Don’t Care Anymore lyö kortit pöytään vastaansanomattomalla tavalla: kappaleen synkkä ja painostava tunnelma enteilevät tulevaa ukonilmaa, jossa artisti piiskaa itseään kasvavaan raivoon. Kappaleessa astiat lentelevät seinille ja sillat roihuavat vasemmalla ja oikealla. Ote on silti tarkka ja täsmällinen, kuten virtuoosimuusikolta voikin odottaa. Erittäin vakuuttavaa.

Avausraita tiivistää hyvin olennaisen tästä levystä. Collins osaa kuitenkin keventää ilmaisuaan sopivin intervallein: vihaisen ryskeen jälkeen palataan usein kepeämmän pop-sensibiliteetin pariin. Levyn ykköshitti itse asiassa on The Supremesia coveroiva You Can’t Hurry Love, jonka Collins omii itselleen isännän otteella. Versio on nappisuoritus ja kiehtovan monitulkintainen levyn vereslihaiseen kontekstiin asetettuna. Myrkyllistä sarkasmia vai viatonta toivoa rakastaa ja tulla rakastetuksi? Kuuntelija saa päättää itse.

Levy ei kuitenkaan valitettavasti jaksa viihdyttää aivan kokonaan. Kappaleita olisi voitu hieman tiivistää paikka paikoin ja muutama tylsähkö raita löytyy joukosta. Olikohan artistilla niin kova tarve julkaista levy, ettei laatu säilynyt kautta linjan? Onnistuessaan Collins kuitenkin onnistuu erinomaisesti. Hello, I Must Be Going on hieno ”tilityslevy” ja edustava otos Collinsin katalogista. Klassista Genesistä fanittaville sitä voi olla vaikea suositella, mutta muuten pidän tutustumista kannattavana. Tarttuva ja katarttinen on suloinen yhdistelmä.

Hello, I Must Be Going saa arvosanaksi kolmet virttyneet salihousut (3/5)

Tyylikäs mies tuo Phil

perjantai 13. syyskuuta 2013




Kate Bush – The Kick Inside (1978)

Lähestyin The Kick Insidea varovaisen pelokkaasti. Onko tämä minun kenttääni, joka koostuu normaalisti jyystävistä voimariffeistä, imelistä balladeista ja pöyhkeistä tupeerauksista? Mitä minä teen täällä? Tuijottavatko ne? Jospa naamioidun ylhäiseksi englantilaiseksi maaherraksi, eiväthän he herra Heathcliffia ulos nauraisi. Eteenpäin, nuori dandy, seuraa sydämesi ääntä!



The Kick Inside on melko ilmiömäinen debyytti artistilta, joka kirjoitti monet kappaleistaan pahaisessa teini-iässä. Levy on hämmentävä kokonaisuus poppia ja barokkia lähes henkeäsalpaavan kauniissa paketissa. Tämä on niitä levyjä, jotka jäävät pysyvästi pyörimään nurkkiin, kurkkimaan kulmien takaa ja kuiskailemaan hämärän tunteina. Ajatonta ja riemastuttavan hienostunutta.

Olen lyhyessä ajassa kehittänyt pienoisen pakkomielteen levyn ykköshittiä, Wuthering Heightsia, kohtaan. Bushin levy-yhtiö ei halunnut kappaletta ensisingleksi, mutta artisti piti sisukkaasti päänsä ja saikin lopulta tahtonsa läpi. Tuloksena oli jättimenestys ja Bushin pysyvä askel musiikkimaailman parrasvaloihin. Itse kappale on silkkaa hunajaa ja mielikuvitusta kiihottavaa mysteeriä. Olen päättänyt olla tietoisesti lukematta Emily Brontën kirjaa, ja täten säilyttää omat mielikuvani biisin tarinasta ja henkilöhahmoista. Joskus harvoin voit kohdata laulun, jonka haluat omia ihan itsellesi, sulkea pieneen medaljonkiin ja avata kun olet yksin ja turvassa. Wuthering Heights on sellainen. 

Seuraan The Kick Insiden lumoavaa kabareeta krouvin ikkunan takaa. Sade piiskaa maata, mutta kylmyyttä en tunne. Minulla ei ole lippua, mutta en tarvitse sitä. Tällaista musiikkia ei voi vangita seinien taakse, sitä kuljettavat eteenpäin pikkulinnut ja ilmassa kieppuvat syksyn lehdet. Kuunnelkaa ja hiljentykää, tai tanssikaa ja riemuitkaa; kaikki toimii.

The Kick Inside saa arvosanaksi täydet viisi kylmää kosketusta iäisyyden tuolta puolen.


sunnuntai 21. heinäkuuta 2013




The Replacements – Tim (1985)

Tim oli 80-luvun tärkeimpiin punk rock –yhtyeisiin kuuluneen The Replacementsin ensimmäinen isolle levy-yhtiölle tehty äänite. Se pursusi estotonta soittamisen ja biisintekemisen riemua, alavireisen säröisestä sävystään huolimatta. Laulaja-kitaristi Paul Westerberg kirjoitti albumille hurjan liudan verrattomia vaihtoehtorock-anthemeja, jotka lainasivat monesti koukkunsa varsin perinteikkäiltä kevyen musiikin lähteiltä. Eräs levyn huippuhetkistä on pakahduttava Swingin Party, jonka voisi helposti kuvitella myös Roy Orbisonin laulamana. Kuriositeettina mainittakoon Tommy Ramone, joka tuotti albumin.

Westerbergin kappaleista löytää luuseriromantiikkaa ja kuvauksia yhteiskunnasta ja elämästä vieraantumisesta. Timillä esiintyvät hahmot ovat varjoisten kujien kulkijoita, joiden tarinat herättää henkiin Westerbergin, tuon rakastettavan rentun, hengästyneen raspinen ääni. Livenä The Replacements oli arvaamaton ja oikukas, perso alkoholille ja aggressiivinen soittimiaan ja kalustoaan kohtaan. Oliko bändi kenties turhautunut suosiosta, jota ei koskaan tullut? Joka tapauksessa on todellinen harmi, etteivät The Replacements ja Westerberg päässeet kunnolla nauttimaan arvostusta, jonka olisivat mielestäni ansainneet.

Timin parhaita paloja ovat jo mainittu kaunis Swingin Party, stadioneita räjäyttävät Bastards Of Young ja Left Of The Dial, unohtamatta levyn päättävää häpeämättömän sentimentaalista Here Comes A Regularia, joka on bändin oma Knockin’ On Heaven’s Door. Timin romuluiset melodiat ja vereslihaiset laulut voittivat allekirjoittaneen puolelleen varsin vakuuttavasti. On vaikea keksiä, kenelle EN suosittelisi Timiä, joka kutsuu kuuntelijansa sydämellisesti nukkavierun kotteronsa kyytiin, tarjoaa kaljan ja vie ajelulle.

Muusikolle brenkku maistuu

Pikku ryypit

keskiviikko 3. heinäkuuta 2013

New Order – Brotherhood (1986)










New Order – Brotherhood (1986)

Yksi 1980-luvun alun lupaavimmista ja omaleimaisimmista yhtyeistä, Joy Division, koki äkillisen ja traagisen lopun bändin nokkamiehen Ian Curtisin riistettyä henkensä suuremman suosion kynnyksellä. Joy Divisionin tuhkasta nousi New Order, ehdottomasti yksi Iso-Britannian rakastetuimmista bändeistä, joka julkaisi kaikkien aikojen myydyimmän kaksitoistatuumaisen singlen Blue Mondayn. Kappaletta voisi hieman liioitellen luonnehtia Englannin epäviralliseksi kansallishymniksi.


New Order otti vähitellen täydellisen pesäeron Joy Divisionin synkkään ja sisäänpäin kääntyneeseen maailmaan, luoden hurmoksellisesti sykkivän soundin, joka on äärimmäisen tunnistettava joka levyllä. Brotherhood-levyn suunta on selkeä: se ottaa määrätietoisia askeleita kohti tanssilattioita, ekstaasihuumeita ja Ibizan loppumattomia bileitä. Manchester ja sen legendaarinen Hacienda-klubi olivat eräitä popkulttuurin kiintopisteitä 80-luvun lopulla, ja New Order hääräsi kuninkaana keskellä kaikkea. New Order on itselleni henkilökohtaisesti aina mystinen nuoruuden lähde, josta olen huomannut ammentavani vuodesta toiseen. Näiden levyjen tuoreus ja innostavuus ei katoa koskaan.

Brotherhood lohkaistiin kahteen osaan: a-puoli koostuu perinteisemmistä pop-kipaleista, kun taas b-puoli on suurelta osin pyhitetty tanssittavammalle materiaalille. Bändi on todella kovassa iskussa, sävelkynä on terävä ja kappaleet tarttuvat kuin liima. Brotherhood on erinomainen valinta New Orderista kiinnostuneelle uudelle kuuntelijalle ja on edustava esimerkki bändin repertuaarista. Biisit soivat isosti ja poljento on hektinen, mutta New Orderin musiikki säilyttää silti tunnusomaisen ilmavuutensa tavalla, jota on vaikea selittää. Kuunnelkaa itse. Naapurinpoikamainen vokalisti Bernard Sumner ei todellakaan ole maailman monipuolisin tai mieleenpainuvin laulaja, mutta jollain tavalla hänenkin osansa sulautuu erottamattomasti New Orderin unohtumattomaan soundiin. New Order oli korskeimpina vuosinaan hämmentävän tiiviisti yhteen hitsautunut bändi.

Brotherhood saa arvosanaksi täydet viisi merkillistä rakkauskolmiodraamaa.

perjantai 28. kesäkuuta 2013






DuckTales-videopeli (1989)


Karkeasti arvioiden vuosina 1985-1995 Nintendo oli maailman kovin juttu. Firma elvytti 80-luvulla rankan mahalaskun tehneen peliteollisuuden ja jätti pysyvän jäljen länsimaiseen kulttuuriin. Eräs Nintendon ja sen ensimmäisen kotikonsolin, NES:n, merkittäviä saavutuksia oli primitiivisen 8-bittisen musiikin hiominen niin korkealle tasolle, että nykypäivänä siihen suhtaudutaan omana itsenäisenä taiteenlajinaan. Varhaisen Nintendon musiikkikatalogi on valtavan laaja ja toki tasoltaan vaihteleva, mutta on tosiasia, että suuri osa avainpelien viehätyksestä perustui niiden vastustamattomiin sävelmiin. Olen varma, että 99 prosenttia ikätovereistani tunnistaa ainakin yhden NES-värssyn.

Yhdenkään esimerkin valinta tästä luovuutta ja väriä pursuavasta aikakaudesta on vaikeaa ja voi johtaa pahimmillaan konflikteihin alasta innostuneiden kesken. Valitsin mallipeliksi kuitenkin DuckTalesin, klassisen tasohyppelyn, joka pohjautui Suomessa Ankronikka- nimiseen Disneyn piirrossarjaan. DuckTales oli verrattain kompakti peli: siinä oli vain viisi eri tasoa ja yhtä monta kappaletta, jos tunnussävelmää ei lasketa mukaan. DuckTales panostikin laatuun: joka kenttä on teemaltaan erilainen, ja myös kappaleisiin on panostettu huomattavasti keskivertopeliä enemmän. Pelissä matkataan aarteiden perässä Amazonin viidakoissa, Transilvanian linnoissa, Himalajan lumisilla vuorilla, Afrikan kaivoksissa ja lopulta Kuussa. Pelin grafiikat ovat ikäisekseen hyvät, mutta vasta erinomaiset kappaleet herättävät tasot henkiin toden teolla. DuckTales on niitä harvoja pelejä, joita ajan hammas ei ole kuluttanut juuri lainkaan.

DuckTalesin musiikki on hämmentävän hyvin tehty ottaen huomioon tekniset rajoitukset, joita säveltäjä on kohdannut. Mukaansatempaavissa biiseissä on syvyyttä ja tekstuuria, jota on pakko arvostaa. Biisinikkarin lahjakkuus on kiistämätöntä: DuckTalesin soundtrack on kuin kaunis muotokuva, joka on kuin ihmeen kaupalla maalattu pelkällä maalitelalla. Ylitse muiden nousee Kuu-kappale, joka onkin eräs tunnetuimmista videopelisävellyksistä ja mielestäni myös yksi kaikkien aikojen parhaista biiseistä ylipäätään! Suosittelen klikkaamaan alhaalta löytyvää Youtube-linkkiä, jossa kappale esitetään häikäisevänä yhden miehen a cappella –showna. DuckTalesin musiikki on pientä ja sympaattista taidetta, jota on vaikea olla rakastamatta.

DuckTales saa arvosanaksi täydet viisi silinterihattua.

maanantai 24. kesäkuuta 2013




Heart – Bad Animals (1987)

Jo 60-luvulla perustettu, alkujaan folkkia soittanut Heart oli muuttunut oleellisesti 80-luvun kiemuroiden kautta. Unohduksesta uuteen suosioon nousseen yhtyeen tyyli oli muuttunut sähäkäksi ja tunteikkaaksi hard-rockiksi, jonka ytimessä operoivat lahjakkaat Wilsonin siskokset, Ann ja Nancy. Tyttöjen sävelkynä oli partaveitsen terävä, ja Heart edusti vuosikymmenen parasta antia radioystävällisen rokin maailmassa. Bad Animalsilla, yhtyeen yhdeksännellä studioalbumilla, mukaan astui ulkopuolisia biisinkirjoittajia, joiden panos toimi kuitenkin erinomaisesti yhtyeen ydinkaksikon kanssa. Bändihän vääntää kuin riivattu.


Levyn avaava Who Will You Run To on vastustamattomasti rokkaava pophelminkäinen, joka samalla paljastaa pelin hengen: Bad Animals on laulaja Ann Wilsonin suvereenia sooloa. Ann on erittäin kyrväkäs ja vakuuttava rock-syöjätär, jonka tulkinta menee hienosti nappiin kappaleiden tyylin ja eetoksen kanssa. Kitaristi Nancy ehkä vähän ujostelee, ja muutama lisäsoolo ei olisi ollut pahitteeksi.

Kokonaisuutena Bad Animals on yllättävän raskas ja pateettinen; alkuraidan jälkeen tempoa lasketaan merkittävästi ja kuulemme useita voimaballadeja. Kappaleiden taso säilyy yhtä korkeana, mutta itse olisin todennäköisesti pitänyt kepeämmästä tyylistä enemmän, sen verran vakuuttava eka raita oli. Levyllä on 80-luvulle tyypillinen pieni ongelma: räiskyviä tunteita ja sydämen suruja tarjotaan lapiokaupalla ilman kummempia välikevennyksiä. Levyn dynamiikkaa olisi voinut siis hieman kehittää. Bad Animalsin vahvat puolet jättävät kuitenkin selkeästi heikkoudet varjoonsa, ja se saakin varauksettoman suositteluni laadukkaan melodisen hard rockin ystäville.

Bad Animals saa arvosanaksi neljä pahaa poikaa ja vaarallista tyttöä. (4/5)

tiistai 11. kesäkuuta 2013





Pat Benatar – In The Heat Of The Night (1979)

Kuluvan kesän kynnyksellä sain silmääni melkoisen sähikäisen, joka osoittautui miellyttäväksi tuttavuudeksi. Kyseessä oli tietenkin amerikkalaisen Pat Benatarin esikoislevy In The Heat Of The Night, joka toimi nuoren rock-laulajattaren läpimurtona jenkkilässä. Levyn ilmeinen hitti oli tanakasti rullaava iskusävelmä Heartbreaker, mutta levy on myös mainio kokonaisuus ja varsin antoisa kuunneltava alusta loppuun asti. Albumi nojaa vahvasti coverbiiseihin, joita on lainattu muunmuuassa Smokielta (If You Think You Know How To Love Me) ja John Mellencampilta (I Need A Lover).


Teknisesti erittäin taitava mezzosopraano Benatar vaihtoi rokimpaan ja vapaampaan ilmaisutyyliin ennen levytystensä alkamista. Sanoisin, että valinta oli erittäin kannattava neidon uran kannalta. Benatarin repertuaari ulottuu laululinnun liverryksestä aggressiivisempaan tulkintaan rokkaavimmissa raidoissa. Ilahduttavan itsevarman solistin äänessä on aitoa tahtoa antaa kaikkensa ja tulla kuulluksi. Yritys oli erittäin onnistunut, sillä Benatarista tuli varhaisen Music Televisionin kestosoittoartisteja.

Omia albumin suosikkihetkiäni ovat hilpeä ”I Need A Lover” ja herkkä ja yllättävän scifistinen ”My Clone Sleeps Alone”, jonka kirjoittamiseen Benatar myös osallistui. Albumin kohokohta itselleni on kuitenkin ihastuttavan lennokas ”We Live For Love” . Coverpainotteisuudesta on kuitenkin naputettava: vaikka kappaleet on valittu hyvin ja ne sopivat levylle erinomaisesti, eivät uudet tulkinnat mielestäni paljoakaan paranna tai olennaisesti uudista niitä. Benatar oli saava tulevilla levyillään kimpun omia ikonisia biisejään, mutta mielestäni In The Heat Of The Night jää sinänsä tärkeäksi showcase-albumiksi. Tämä ei tietenkään heikennä levyä ja sen musiikkia millään tavalla, mutta jonkinlainen sisäinen puritaanini pakotti valittamaan asiasta.

In The Heat Of The Night saa arvosanaksi neljä Kissanainen-halloweenpukua. (4/5)

tiistai 4. kesäkuuta 2013

           





Billy Idol – Cyberpunk (1993)

Kuten koomikko Bill Hicks aikoinaan murjaisi, olemme suuressa kiitollisuudenvelassa huumeille. Ilman huumeita: suoneen vedettäviä, poltettavia ja nuuskattavia, musiikkikirjastomme olisi vain kalpea varjo itsestään. Jokaisen itselleen rehellisen musafanin tulisi välittömästi sytyttää kynttilä maailman kokaiinipusseille ja heroiiniruiskuille. Yhtälailla rehellisyyden nimissä tulee muistaa, että tällä riemukkaalla aineiden väärinkäytön luovalla karnevaalilla on synkkä varjopuolensa. Tästä surkeasta suosta olen ruopannut mahdollisesti kaikkien aikojen hyljeksityimmän ja nauretuimman levyn, Billy Idolin pahamaineisen Cyberpunkin. Tämä on harvinaislaatuinen mulkaisu 90-luvulle, jolloin musiikki meni pilalle.


Toipuessaan sairaalassa epämääräisessä moottoripyöräonnettomuudessa saamistaan vammoista, Billy Idol alkoi hourehtimaan eeppisestä konseptialbumista, jolla hän iskisi kiinni pinnalla olleeseen cyberpunk-alakulttuuriin. Idol tilasi muotisuunnittelijoilta autenttiset cyberpunk-vaatteet ja harjoitteli ahkerasti musiikin tekemistä tietokoneiden avulla. Taiteilija otti uuden uransa suunnan äärimmäisen vakavasti, ja vaati esimerkiksi haastattelijoitaan lukemaan ensin cyberpunk-genren klassikon, William Gibsonin scifi-teoksen Neuromancerin. Idol itse ei vaivautunut edes vilkaisemaan kirjaa, mutta väitti sisäistäneensä intuitiivisesti sen sisällön. Valon nähnyt artisti julkaisi ylpeänä albuminsa 1993. Lätty oli totaalinen floppi, eikä Idolilta tullutkaan uutta studiolevyä ennen vuotta 2005.


Cyberpunk on levynä aivan toivottoman pitkä, työläs ja tylsä urakka kuunnella loppuun asti. Selvästikään kukaan ei ole uskaltanut sanoa kritiikin sanaa hurmoksessa puuhastelevalle taiteilijalle. Peruskuuntelijan pinna katkennee viimeistään järkyttävässä Heroin-coverissa. Säksättävät konetaustat ja jyystävän mekaaniset kitarat ehkä sopivat alan teknologiseen estetiikkaan, mutta ne ovat puuduttavia ja etäännyttäviä. Artistin karisma pelastaa jonkin verran, mutta onhan tämä rehellisesti sanottuna puhdasta sontaa. Myönnän kyllä pitäväni parista kappaleesta, kuten loppupuolen Then The Night Comesista, mutta kynnys laittaa levy pyörimään on kovin korkea. Idolilla oli kuitenkin huumerahojen tarpeen lisäksi mukana paljon estotonta pioneerihenkeä ja hän ilmeisesti koki luovansa jotain uutta ja mullistavaa. Valitettavasti Idol oli liikaa edellä aikaansa ja enemmän pilvessä kuin muut, joten käteen jäi vain hikinen luu.

Cyberpunk saa arvosanaksi yhden skeida-voileivän. (1/5)


                                                                           
On se aivan vitun ruma

sunnuntai 2. kesäkuuta 2013



















Duran Duran – Rio (1982)



On tosiasia, että vuodet 1981-1985 kuuluivat yksinomaan brittiläiselle Duran Duranille. Maailma oli tuolloin polvillaan näiden viiden syntikkapopin kansikuvapojan edessä. Bändin jäsenet olivat kauniita, nälkäisiä ja julkean tietoisia lahjakkuudestaan. He karkasivat veropakolaisina Eurooppaan muskeliveneillään, viettivät räikeän dekadenttia elämää kuninkaallisten kanssa ja myivät loppuun keikan toisensa jälkeen. ”Fab Five” poltti kynttilää kummastakin päästä, veti kaiken huumetta vähän muistuttavankin ja särki lukemattomia sydämiä, kunnes puhdas itsesuojeluvaisto hajotti bändin väliaikaisesti vuonna 1986. Ehkä liioittelen hieman, mutta eihän hyvä tarina siitä kärsi. Tämä arvostelu kiittää paroni von Munchausenia.


Tästä jumalattomasta näytelmästä jäi jälkipolville jäljelle jotain kestävääkin, josta nostaisin esille bändin toisen levyn, Rion. Levy on 44 minuuttia puhdasta eskapismia, juppiromantiikkaa ja nuoruuden sammumatonta intohimoa. Heti alkutahdeista lähtien paratiisin kaunotar tempaisee kuulijan keskelle tropiikin paheita, joista ei juurikaan kotona kerrota. Duran Duran oli musiikkivideoiden pioneeri, ja lähes jokaiselle kappaleelle onkin tehty upea, eksoottisissa kohteissa kuvattu video. Levy haistattaa pitkät raskaille kitaroille ja lentää keveillä siivillään kohti kirkasta aurinkoa lumoutuneen Ikaroksen tavoin. Rio sisältää liudan kappaleita, jotka määrittelevät kaiken olennaisen 80-luvun pop-estetiikasta, piti siitä tai ei.

Mutta eiväthän huumaavat substanssit kestä ikuisesti; jossain vaiheessa pimeys laskeutuu tropiikkiinkin. Näin käy myös Riolla, jonka kaksi viimeistä biisiä, Save A Prayer ja Chauffeur, kuvaavat laskuhumalaa ja surua tavalla, joka saa jopa kaltaiseni 70-kiloisen äijänkörilään kyynelehtimään. Draaman kaari on täydellinen. Rio on yksi niitä harvoja levyjä, jotka säästävät todelliset panoksensa vasta loppuhetkille. Albumi on toki ehdottomasti kesälevy, mutta sitä voi myös kuunnella sydäntalvella halkopinon päällä istuen ja antaa sen sykkeen viedä paikkaan, jossa aurinko paistaa ja kauniit tytöt hymyilevät arvoituksellisesti. Rion dominanssi ja vaikutusvalta kuuluu tänäkin päivänä tusinaradiohittien säksätyksessä, joka turhaan yrittää tavoitella esikuvansa valoja ja varjoja.

Rio saa arvosanaksi täydet viisi punoittavaa kokkelisierainta.

torstai 30. toukokuuta 2013



REO Speedwagon – Hi Infidelity (1980)


Kaksi vuotta ennen syntymääni, vuonna 1980, illinoisilainen rock-yhtye REO Speedwagon otti tyylissään askeleen kohti pehmeämpää ja melodisempaa ilmaisua ja julkaisi parhaiten myyneen levynsä Hi Infidelityn. Levyltä lohkaistiin peräti kuusi singleä USA:ssa. Yhtyeen suosio hiipui pahasti 90-luvulle tultaessa, mutta he keikkailevat vieläkin, tosin lähinnä kasinoissa ja pitserioissa.


Hi Infidelity nappaa tiukasti solmiosta kiinni ja kiskaisee maailmaansa, jossa järki ja tunteet kahlaavat rakkauden ja kaipuun upottavassa rämeikössä. Kyseessä on ajaton AOR-klassikko, joka pyrkii valloittamaan kuulijansa alkutahdeista lähtien. Tunteikkaita kitaroita ja komeita vokaaleja tarjotaan joka biisissä, malliesimerkkinä yksi kaikkien aikojen hienoimmista power balladeista, Keep On Loving You. Hi Infidelity sopii ääniraidaksi sekä rakkauden kesälle että haikeuden syksylle. Toki levyllä myös rokataan, mutta tatsi pysyy alusta loppuun kevyen tarttuvana. Heikkoja hetkiä ei ole oikeastaan ollenkaan ja joka kappale yllyttää avaamaan uuden kaljan.

Suosittelen lämpimästi levyä kaikille pehmo/aikuisrockista pitäville. Annan arvosanaksi täydet viisi siirappivohvelia.



Don Henley – Building The Perfect Beast (1984)


Tunnustaudun toivottomaksi The Boys of Summer –narkkariksi. Biisi on tämän levyn ensimmäinen raita. Olen ollut vuosikausia koukussa kyseiseen kappaleeseen, ja kuuntelen sen varmasti ainakin kerran joka viikko. Siinä kiteytyy kaikki, mitä rakastan 80-luvussa ja sen musiikissa: herkkyys, voima ja kauneus. The Boys of Summer on yksinkertaisesti paras ikinä tehty pop-kappale, unohtumattoman tarttuva ja hienosti sanoitettu. En ole keksinyt keinoa vieroittumiseen ja läträys jatkuu illasta toiseen.


Kappaleella on mielenkiintoinen tarina. Biisin kynäilijänähän toimi Tom Petty and The Heartbreakers -yhtyeestä tuttu kitaristi Mike Campbell. Kappaletta tarjottiin Pettylle, mutta jostain käsittämättömästä syystä se ei kelvannut tälle, joten lopulta The Boys of Summer päätyi Henleyn haltuun. Loppu on historiaa. Mutta kuulostaako loput Building The Perfect Beast –levystä yhtä hyvältä kuin sen jäätävä aloituskappale?

Ei kuulosta. Campbellin häipyessä kuviosta taika raukeaa ja keskinkertaisuus leimaa albumia. Building The Perfect Beast on yksinkertaisesti tylsä ja laiskanpulskea kokonaisuus. Hyvää kampettakin toki löytyy, kuten oikein mukiinmenevä You’re Not Drinking Enough –slovari, korni mutta viihdyttävä All She Wants To Do Is Dance ja tunnelmallinen Sunset Grill, joka tuo mieleen Puolivälinkankaan Järvigrillin rasvaisine känkkyineen. Valitan Don, mutta levy on itselleni vähän pettymys, vaikka mielelläni sitä aika ajoin veivaankin.

Annan levylle arvosanaksi kolme Grateful Dead –puskuritarraa. 3/5


Asia – s/t (1982)


Maapallon suurimman maanosan mukaan nimetty brittiläinen Asia perustettiin vuonna 1981. Asia sai alkunsa ”superbändinä”, jonka muodostivat King Crimsonin ja Yesin kaltaisissa hetkellisesti hiipuneissa jättiläisissä toimineet, nyt työttömiksi jääneet, muusikot. Yhtyeen samanniminen debyyttialbumi julkaistiin seuraavana vuonna. Levy yhdisti eeppistä progressiivista rokkia radio- ja kuuntelijaystävällisempään tulkintaan ja oli suuri menestys etenkin Yhdysvalloissa, jossa se pääsi todelliseen voimasoittoon radiossa. Progefanit ja monet kriitikot paskansivat levyn päälle, mutta se löysi hyvin tiensä esimerkiksi Bostonia ja Journeyta diggailevan mainstreamyleisön sydämiin.


Nykyään Asia on pakko luokitella ”has beens” –osastoon, mutta pieniä elonmerkkejäkin on välillä ilmoilla. Eräässä riemastuttavassa South Park –jaksossa Eric Cartman yllyttää Amerikan kongressin laulamaan kanssaan spontaanilla a cappella –tyylillä Heat Of The Moment –hitin, joka aloittaa voimallisesti Asian hienon debyytin. Lähes hurmoshenkinen kappale johdattaa kuuntelijansa Asian maailmaan, josta ei puutu voimariffejä, pöyhkeää progea ja tarttuvaa pop-sensibiliteettiä. Parin ilmeisen radiohitin jälkeen levy nousee todella lentoon progevaikutteidensa myötä eikä itsevarmuutta puutu, mikä ei tule yllätyksenä ottaen huomioon muusikoiden aikaisemmat kovatasoiset pestit.

Koska kyseessä on ensisijaisesti radiolevy, kappaleet eivät koskaan veny erityisen pitkiksi. Ne on pakattu täyteen melodioita ja dramaattisia käänteitä, soiden vapautuneen riemukkaasti. Soitto- ja biisintekotaito kohtaavat levyllä luontevasti toisensa ja kyseessä onkin erittäin kypsä esikoislevy. Oma mielikuvani levystä on ollut ajattelevan miehen Whitesnake, Coverdalea ja kumppaneita kuitenkaan vähättelemättä. Asian debyytti on napakka paketti, jonka kutsun voivat kuulla hyvinkin erilaisesta musiikista pitävät ihmiset, tuulipukukansasta deadheadeihin.

Arvosanaksi levy saa neljä lohikäärmeen siipeä. (4/5)


Journey – Escape (1981)


San Franciscossa vuonna 1973 perustetun Journeyn tarina oli ajalleen melko tyypillinen: keskinkertaisen progebändin jäsenet kyllästyvät pureksimaan kynsiään ja muuttavat tyylinsä popimmaksi ja kaupallisemmaksi, keskittyen juonimaan toinen toistaan tappavampia kertosäkeitä ja kiekumaan suurista tunteista. Journey oli tästä porukasta kaikista menestyneimpien joukossa ja kuuluukin ehdottomasti 80-luvun AOR-kaanoniin. Escape oli yhtyeen suurin kaupallinen suksee, kestäen kulutusta tähänkin päivään asti: albumin hittiraita Don’t Stop Believin’ oli iTunesin historian myydyin biisi vuonna 2009.


Escape on kyllä hyvä levy, mutta mielestäni hieman yliarvostettu. Biiseissä on vähän liikaa yrittämistä: bändi koettaa verenmaku suussaan saada koko stadionin rokkaamaan ja joikaamaan mukanaan. Todelliset huippuhetket ovat kuitenkin yllättävän harvassa, vaikka joka kappaleesta löytyy kuitenkin antoisia elementtejä. Kokonaisvaikutelma on nostattava ja kannustava; hyvän mielen perjantai-illan levy. Olisin vain kaivannut jonkinlaista särmää sekoitukseen, joka nyt jää hienoisen kliiniseksi.

Albumin materiaali on perushyvää ja varsinaista valittamisen aihetta on hankala keksiä. Silti se lopullinen niitti ja ikoninen iskusävelmä jää uupumaan. Don’t Stop Believin’ on väkevä ja suorastaan elokuvamainen pelinavaus ja biisin sentimentaalista linjaa jatkaa todellinen tear-jerker Still They Ride. Rokkipaloista Stone In Love tarttuu kuin purukumi ja levyn päättävän lällyballadi Open Armsin aikana ovat yleisön sytkärit varmasti syttyneet joka puolella maailmaa. Suosittelen Escapea kaikille AOR/hard rock –diggareille, mutta joudun kuitenkin suhtautumaan siihen pienenä pettymyksenä.

Arvosanaksi levy saa kolme AOR-koppakuoriaista. (3/5)