DuckTales-videopeli (1989)

Karkeasti arvioiden vuosina 1985-1995 Nintendo oli maailman kovin juttu. Firma elvytti 80-luvulla rankan mahalaskun tehneen peliteollisuuden ja jätti pysyvän jäljen länsimaiseen kulttuuriin. Eräs Nintendon ja sen ensimmäisen kotikonsolin, NES:n, merkittäviä saavutuksia oli primitiivisen 8-bittisen musiikin hiominen niin korkealle tasolle, että nykypäivänä siihen suhtaudutaan omana itsenäisenä taiteenlajinaan. Varhaisen Nintendon musiikkikatalogi on valtavan laaja ja toki tasoltaan vaihteleva, mutta on tosiasia, että suuri osa avainpelien viehätyksestä perustui niiden vastustamattomiin sävelmiin. Olen varma, että 99 prosenttia ikätovereistani tunnistaa ainakin yhden NES-värssyn.

Yhdenkään esimerkin valinta tästä luovuutta ja väriä pursuavasta aikakaudesta on vaikeaa ja voi johtaa pahimmillaan konflikteihin alasta innostuneiden kesken. Valitsin mallipeliksi kuitenkin DuckTalesin, klassisen tasohyppelyn, joka pohjautui Suomessa Ankronikka- nimiseen Disneyn piirrossarjaan. DuckTales oli verrattain kompakti peli: siinä oli vain viisi eri tasoa ja yhtä monta kappaletta, jos tunnussävelmää ei lasketa mukaan. DuckTales panostikin laatuun: joka kenttä on teemaltaan erilainen, ja myös kappaleisiin on panostettu huomattavasti keskivertopeliä enemmän. Pelissä matkataan aarteiden perässä Amazonin viidakoissa, Transilvanian linnoissa, Himalajan lumisilla vuorilla, Afrikan kaivoksissa ja lopulta Kuussa. Pelin grafiikat ovat ikäisekseen hyvät, mutta vasta erinomaiset kappaleet herättävät tasot henkiin toden teolla. DuckTales on niitä harvoja pelejä, joita ajan hammas ei ole kuluttanut juuri lainkaan.

DuckTalesin musiikki on hämmentävän hyvin tehty ottaen huomioon tekniset rajoitukset, joita säveltäjä on kohdannut. Mukaansatempaavissa biiseissä on syvyyttä ja tekstuuria, jota on pakko arvostaa. Biisinikkarin lahjakkuus on kiistämätöntä: DuckTalesin soundtrack on kuin kaunis muotokuva, joka on kuin ihmeen kaupalla maalattu pelkällä maalitelalla. Ylitse muiden nousee Kuu-kappale, joka onkin eräs tunnetuimmista videopelisävellyksistä ja mielestäni myös yksi kaikkien aikojen parhaista biiseistä ylipäätään! Suosittelen klikkaamaan alhaalta löytyvää Youtube-linkkiä, jossa kappale esitetään häikäisevänä yhden miehen a cappella –showna. DuckTalesin musiikki on pientä ja sympaattista taidetta, jota on vaikea olla rakastamatta.

DuckTales saa arvosanaksi täydet viisi silinterihattua.

Heart – Bad Animals (1987)

Jo 60-luvulla perustettu, alkujaan folkkia soittanut Heart oli muuttunut oleellisesti 80-luvun kiemuroiden kautta. Unohduksesta uuteen suosioon nousseen yhtyeen tyyli oli muuttunut sähäkäksi ja tunteikkaaksi hard-rockiksi, jonka ytimessä operoivat lahjakkaat Wilsonin siskokset, Ann ja Nancy. Tyttöjen sävelkynä oli partaveitsen terävä, ja Heart edusti vuosikymmenen parasta antia radioystävällisen rokin maailmassa. Bad Animalsilla, yhtyeen yhdeksännellä studioalbumilla, mukaan astui ulkopuolisia biisinkirjoittajia, joiden panos toimi kuitenkin erinomaisesti yhtyeen ydinkaksikon kanssa. Bändihän vääntää kuin riivattu.

Levyn avaava Who Will You Run To on vastustamattomasti rokkaava pophelminkäinen, joka samalla paljastaa pelin hengen: Bad Animals on laulaja Ann Wilsonin suvereenia sooloa. Ann on erittäin kyrväkäs ja vakuuttava rock-syöjätär, jonka tulkinta menee hienosti nappiin kappaleiden tyylin ja eetoksen kanssa. Kitaristi Nancy ehkä vähän ujostelee, ja muutama lisäsoolo ei olisi ollut pahitteeksi.

Kokonaisuutena Bad Animals on yllättävän raskas ja pateettinen; alkuraidan jälkeen tempoa lasketaan merkittävästi ja kuulemme useita voimaballadeja. Kappaleiden taso säilyy yhtä korkeana, mutta itse olisin todennäköisesti pitänyt kepeämmästä tyylistä enemmän, sen verran vakuuttava eka raita oli. Levyllä on 80-luvulle tyypillinen pieni ongelma: räiskyviä tunteita ja sydämen suruja tarjotaan lapiokaupalla ilman kummempia välikevennyksiä. Levyn dynamiikkaa olisi voinut siis hieman kehittää. Bad Animalsin vahvat puolet jättävät kuitenkin selkeästi heikkoudet varjoonsa, ja se saakin varauksettoman suositteluni laadukkaan melodisen hard rockin ystäville.

Bad Animals saa arvosanaksi neljä pahaa poikaa ja vaarallista tyttöä. (4/5)

Pat Benatar – In The Heat Of The Night (1979)

Kuluvan kesän kynnyksellä sain silmääni melkoisen sähikäisen, joka osoittautui miellyttäväksi tuttavuudeksi. Kyseessä oli tietenkin amerikkalaisen Pat Benatarin esikoislevy In The Heat Of The Night, joka toimi nuoren rock-laulajattaren läpimurtona jenkkilässä. Levyn ilmeinen hitti oli tanakasti rullaava iskusävelmä Heartbreaker, mutta levy on myös mainio kokonaisuus ja varsin antoisa kuunneltava alusta loppuun asti. Albumi nojaa vahvasti coverbiiseihin, joita on lainattu muunmuuassa Smokielta (If You Think You Know How To Love Me) ja John Mellencampilta (I Need A Lover).

Teknisesti erittäin taitava mezzosopraano Benatar vaihtoi rokimpaan ja vapaampaan ilmaisutyyliin ennen levytystensä alkamista. Sanoisin, että valinta oli erittäin kannattava neidon uran kannalta. Benatarin repertuaari ulottuu laululinnun liverryksestä aggressiivisempaan tulkintaan rokkaavimmissa raidoissa. Ilahduttavan itsevarman solistin äänessä on aitoa tahtoa antaa kaikkensa ja tulla kuulluksi. Yritys oli erittäin onnistunut, sillä Benatarista tuli varhaisen Music Televisionin kestosoittoartisteja.

Omia albumin suosikkihetkiäni ovat hilpeä ”I Need A Lover” ja herkkä ja yllättävän scifistinen ”My Clone Sleeps Alone”, jonka kirjoittamiseen Benatar myös osallistui. Albumin kohokohta itselleni on kuitenkin ihastuttavan lennokas ”We Live For Love” . Coverpainotteisuudesta on kuitenkin naputettava: vaikka kappaleet on valittu hyvin ja ne sopivat levylle erinomaisesti, eivät uudet tulkinnat mielestäni paljoakaan paranna tai olennaisesti uudista niitä. Benatar oli saava tulevilla levyillään kimpun omia ikonisia biisejään, mutta mielestäni In The Heat Of The Night jää sinänsä tärkeäksi showcase-albumiksi. Tämä ei tietenkään heikennä levyä ja sen musiikkia millään tavalla, mutta jonkinlainen sisäinen puritaanini pakotti valittamaan asiasta.

In The Heat Of The Night saa arvosanaksi neljä Kissanainen-halloweenpukua. (4/5)

           

Billy Idol – Cyberpunk (1993)

Kuten koomikko Bill Hicks aikoinaan murjaisi, olemme suuressa kiitollisuudenvelassa huumeille. Ilman huumeita: suoneen vedettäviä, poltettavia ja nuuskattavia, musiikkikirjastomme olisi vain kalpea varjo itsestään. Jokaisen itselleen rehellisen musafanin tulisi välittömästi sytyttää kynttilä maailman kokaiinipusseille ja heroiiniruiskuille. Yhtälailla rehellisyyden nimissä tulee muistaa, että tällä riemukkaalla aineiden väärinkäytön luovalla karnevaalilla on synkkä varjopuolensa. Tästä surkeasta suosta olen ruopannut mahdollisesti kaikkien aikojen hyljeksityimmän ja nauretuimman levyn, Billy Idolin pahamaineisen Cyberpunkin. Tämä on harvinaislaatuinen mulkaisu 90-luvulle, jolloin musiikki meni pilalle.

Toipuessaan sairaalassa epämääräisessä moottoripyöräonnettomuudessa saamistaan vammoista, Billy Idol alkoi hourehtimaan eeppisestä konseptialbumista, jolla hän iskisi kiinni pinnalla olleeseen cyberpunk-alakulttuuriin. Idol tilasi muotisuunnittelijoilta autenttiset cyberpunk-vaatteet ja harjoitteli ahkerasti musiikin tekemistä tietokoneiden avulla. Taiteilija otti uuden uransa suunnan äärimmäisen vakavasti, ja vaati esimerkiksi haastattelijoitaan lukemaan ensin cyberpunk-genren klassikon, William Gibsonin scifi-teoksen Neuromancerin. Idol itse ei vaivautunut edes vilkaisemaan kirjaa, mutta väitti sisäistäneensä intuitiivisesti sen sisällön. Valon nähnyt artisti julkaisi ylpeänä albuminsa 1993. Lätty oli totaalinen floppi, eikä Idolilta tullutkaan uutta studiolevyä ennen vuotta 2005.

Cyberpunk on levynä aivan toivottoman pitkä, työläs ja tylsä urakka kuunnella loppuun asti. Selvästikään kukaan ei ole uskaltanut sanoa kritiikin sanaa hurmoksessa puuhastelevalle taiteilijalle. Peruskuuntelijan pinna katkennee viimeistään järkyttävässä Heroin-coverissa. Säksättävät konetaustat ja jyystävän mekaaniset kitarat ehkä sopivat alan teknologiseen estetiikkaan, mutta ne ovat puuduttavia ja etäännyttäviä. Artistin karisma pelastaa jonkin verran, mutta onhan tämä rehellisesti sanottuna puhdasta sontaa. Myönnän kyllä pitäväni parista kappaleesta, kuten loppupuolen Then The Night Comesista, mutta kynnys laittaa levy pyörimään on kovin korkea. Idolilla oli kuitenkin huumerahojen tarpeen lisäksi mukana paljon estotonta pioneerihenkeä ja hän ilmeisesti koki luovansa jotain uutta ja mullistavaa. Valitettavasti Idol oli liikaa edellä aikaansa ja enemmän pilvessä kuin muut, joten käteen jäi vain hikinen luu.

Cyberpunk saa arvosanaksi yhden skeida-voileivän. (1/5)

                                                                           

On se aivan vitun ruma

Duran Duran – Rio (1982)

On tosiasia, että vuodet 1981-1985 kuuluivat yksinomaan brittiläiselle Duran Duranille. Maailma oli tuolloin polvillaan näiden viiden syntikkapopin kansikuvapojan edessä. Bändin jäsenet olivat kauniita, nälkäisiä ja julkean tietoisia lahjakkuudestaan. He karkasivat veropakolaisina Eurooppaan muskeliveneillään, viettivät räikeän dekadenttia elämää kuninkaallisten kanssa ja myivät loppuun keikan toisensa jälkeen. ”Fab Five” poltti kynttilää kummastakin päästä, veti kaiken huumetta vähän muistuttavankin ja särki lukemattomia sydämiä, kunnes puhdas itsesuojeluvaisto hajotti bändin väliaikaisesti vuonna 1986. Ehkä liioittelen hieman, mutta eihän hyvä tarina siitä kärsi. Tämä arvostelu kiittää paroni von Munchausenia.

Tästä jumalattomasta näytelmästä jäi jälkipolville jäljelle jotain kestävääkin, josta nostaisin esille bändin toisen levyn, Rion. Levy on 44 minuuttia puhdasta eskapismia, juppiromantiikkaa ja nuoruuden sammumatonta intohimoa. Heti alkutahdeista lähtien paratiisin kaunotar tempaisee kuulijan keskelle tropiikin paheita, joista ei juurikaan kotona kerrota. Duran Duran oli musiikkivideoiden pioneeri, ja lähes jokaiselle kappaleelle onkin tehty upea, eksoottisissa kohteissa kuvattu video. Levy haistattaa pitkät raskaille kitaroille ja lentää keveillä siivillään kohti kirkasta aurinkoa lumoutuneen Ikaroksen tavoin. Rio sisältää liudan kappaleita, jotka määrittelevät kaiken olennaisen 80-luvun pop-estetiikasta, piti siitä tai ei.

Mutta eiväthän huumaavat substanssit kestä ikuisesti; jossain vaiheessa pimeys laskeutuu tropiikkiinkin. Näin käy myös Riolla, jonka kaksi viimeistä biisiä, Save A Prayer ja Chauffeur, kuvaavat laskuhumalaa ja surua tavalla, joka saa jopa kaltaiseni 70-kiloisen äijänkörilään kyynelehtimään. Draaman kaari on täydellinen. Rio on yksi niitä harvoja levyjä, jotka säästävät todelliset panoksensa vasta loppuhetkille. Albumi on toki ehdottomasti kesälevy, mutta sitä voi myös kuunnella sydäntalvella halkopinon päällä istuen ja antaa sen sykkeen viedä paikkaan, jossa aurinko paistaa ja kauniit tytöt hymyilevät arvoituksellisesti. Rion dominanssi ja vaikutusvalta kuuluu tänäkin päivänä tusinaradiohittien säksätyksessä, joka turhaan yrittää tavoitella esikuvansa valoja ja varjoja.

Rio saa arvosanaksi täydet viisi punoittavaa kokkelisierainta.