Phil Collins – Hello, I Must Be Going (1982)

Tämä levy on otos Genesiksessä rummuttaneen ja laulaneen Phil Collinsin soolouran alkuvaiheilta. Collins loi itselleen eräänlaisen rinnakkaisuran, pääbändin menestyksestä ja valtavasta arvostuksesta huolimatta. Kenties raha ja kunnia eivät voineet tyydyttää tarvetta purkaa omaa sydäntään ja tuulettaa kaappeja; olihan Collins vasta laahustanut ihmissuhteiden myrskyistä pahasti takkiinsa saaneena. Joka tapauksessa Hello, I Must Be Going on hyvin yllättävän tummissa vesissä uiskenteleva pop-albumi, jossa päällekäyvät ja paukkuvat rummut asettuvat merkilliseen kontrastiin Collinsin hunajaisen äänen kanssa.

Albumin ykkösbiisi I Don’t Care Anymore lyö kortit pöytään vastaansanomattomalla tavalla: kappaleen synkkä ja painostava tunnelma enteilevät tulevaa ukonilmaa, jossa artisti piiskaa itseään kasvavaan raivoon. Kappaleessa astiat lentelevät seinille ja sillat roihuavat vasemmalla ja oikealla. Ote on silti tarkka ja täsmällinen, kuten virtuoosimuusikolta voikin odottaa. Erittäin vakuuttavaa.

Avausraita tiivistää hyvin olennaisen tästä levystä. Collins osaa kuitenkin keventää ilmaisuaan sopivin intervallein: vihaisen ryskeen jälkeen palataan usein kepeämmän pop-sensibiliteetin pariin. Levyn ykköshitti itse asiassa on The Supremesia coveroiva You Can’t Hurry Love, jonka Collins omii itselleen isännän otteella. Versio on nappisuoritus ja kiehtovan monitulkintainen levyn vereslihaiseen kontekstiin asetettuna. Myrkyllistä sarkasmia vai viatonta toivoa rakastaa ja tulla rakastetuksi? Kuuntelija saa päättää itse.

Levy ei kuitenkaan valitettavasti jaksa viihdyttää aivan kokonaan. Kappaleita olisi voitu hieman tiivistää paikka paikoin ja muutama tylsähkö raita löytyy joukosta. Olikohan artistilla niin kova tarve julkaista levy, ettei laatu säilynyt kautta linjan? Onnistuessaan Collins kuitenkin onnistuu erinomaisesti. Hello, I Must Be Going on hieno ”tilityslevy” ja edustava otos Collinsin katalogista. Klassista Genesistä fanittaville sitä voi olla vaikea suositella, mutta muuten pidän tutustumista kannattavana. Tarttuva ja katarttinen on suloinen yhdistelmä.

Hello, I Must Be Going saa arvosanaksi kolmet virttyneet salihousut (3/5)

Tyylikäs mies tuo Phil