keskiviikko 11. joulukuuta 2013




Marillion – Misplaced Childhood (1985)

Minä en tajua progebändeistä juurikaan mitään. Omissa oudoissa ennakkoluuloissani ne ovat etäisiä, vieraantuneita ja itsetarkoituksellisen vaikeaselkoisia. Olen hyvin todennäköisesti väärässä, mutta joskus huonosta ensivaikutelmasta toipuminen voi kestää kauan. Joka tapauksessa olen kiitollinen saamastani vinkistä, joka kertoi progressiivisuuden ja 80-luvun soundin ja tunnelman tyylikkäästi yhdistävästä levystä. Tuo levy on Marillionin suurin hittialbumi Misplaced Childhood. Oi kyllä, j’entend ton coeur!


Misplaced Childhood on kunnianhimoinen konseptilevy, jota yhtyeellä oli tapana soittaa putkeen alusta loppuun yhtenä biisinä. Levyn alkupuolella bändi iskee tiskiin kaksi isointa hittiään: Kayleighin ja Lavenderin. Kayleigh kertoo hyvin suoraan ja aseistariisuvasti tavasta, jolla ihminen tarraa rakkauteen kiinni, vaikka se olisi jo menetetty ja kuollut. Kyseessä on lähes täydellinen soft-rock kappale, jonka kepeän sentimentaaliselle tasolle ei moni 80-luvun tuotoksista pääse. Ei lähellekään. Lavender kulkee kauniisti pianon johdattelemana pohdiskelevampiin maisemiin, lyriikoiden lainatessa koukkunsa vanhasta englantilaisesta kansanrunoudesta. Olen vain harvoin törmännyt levyyn, joka alkaa näin vastustamattomalla tavalla, eikä petä myöhemminkään.

Levy on kokonaisuudessaan anekdoottimainen ja teemoissaan poukkoileva. Sanat on kirjoitettu enemmän tai vähemmän aineissa, mutta huomaan, että tämä ei kuitenkaan ärsytä. Lyyrikkona toimivan Fishin symbolistinen ajatuksenvirta kiehtoo, mutta ei turhauta. Bändi solmii Fishin tekstit yhteen musiikillaan, joka on henkeäsalpaavan kaunista. Harvoin olen kohdannut musiikiltaan yhtä uljaasti liitävää levyä kuin Misplaced Childhood. Progeahan se on, mutta kuitenkin äärimmäisen helppo kuunnella ja laittaa uudelleen soimaan. Sointi on kuulas ja nostattava, balsamia kolhiintuneelle sielulle. Misplaced Childhood väistää kaikki aiemmin mainitsemani ennakkoluulot viileästä etäisyydestä, koska se tuntuu tulevan hyvin lähelle.

Misplaced Childhood on erinomaisen piristävä levy, joka osaa astua myös pois varjoistaan. Se hellii lämpimästi korvia ja kiihottaa mielikuvitusta kielikuvillaan. Tässä tapauksessa rock-albumin normaalimittaan on mahdutettu häkellyttävän rikas kirjo musiikkia ja lyriikkaa. Misplaced Childhood oli ansaitusti jättimenestys julkaisuvuonnaan. Marillion oli musiikillaan sukua progressiivisemmille, menneille vuosikymmenille, joten onkin huvittavaa ja riemastuttavaa, kuinka se tuli ja niin vaivattomasti päihitti koko 80-luvun. Ainakin näin kävi minun silmissäni ja korvissani.

Misplaced Childhood saa arvosanaksi täydet viisi sinistä enkeliä.

Fish: komea mies ja melkoinen vekkuli

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti