Iggy Pop – Blah-Blah-Blah (1986)

…jatkoa viime numerosta. Ennen oman albuminsa Never Let Me Downin tekoa, David Bowie lämmitteli itseään tunnelmaan tuottamalla hyvälle ystävälleen ja aseveljelleen Iggy Popille tämän nelivuotisen hiljaisuuden päättäneen Blah-Blah-Blahin. Levy äänitettiin samassa sveitsiläisessä studiossa kuin tuleva Bowien lättykin ja tuloksena oli Iggyn kaikkien aikojen parhaiten myynyt albumi. Vaatimaton Iggy on todennut sen kuuluvan pikemminkin Bowien diskografiaan kuin omaansa – niin merkittävä oli brittiläisen popkerubi-ikonin panos tähän hengentuotteeseen. Varsin mainio oli tämä kaksikko vuonna 1986, samanlaiset juppitukat ja kaikki!

Blah-Blah-Blah edustaa kiltimpää ja mukavampaa Iggyä, olemukseltaan suorastaan unelmavävyä. Katsokaa vaikka Shades-video, jos epäilette Iggyn kykyä söpöillä koko maailma polvilleen. Siisti juppi-Iggy sopii hyvin meille, jotka emme aina jaksa olla naama ruvella ryömiviä libertiinejä. Toki haluan, että olet koirani, mutta välillä voit olla vain ystäväni, jonka kanssa voin golfata. Anakronistisesti arvelen, että ehkä Ian Curtis ei olisikaan hirttänyt itseään, jos olisi kuunnellut viimeisenä iltanaan Blah-Blah-Blahia The Idiotin sijasta.

Iggyn ja Bowien liitto kantoi hedelmää, sillä albumi on ihastuttava tapaus. Wild Child -rokkenrollrenkutuscover rasittaa, mutta sen jälkeen Blah-Blah-Blah lähtee todella käyntiin. Biisimateriaali on ensiluokkaista ja sisältää monta pop-helmeä, jotka laulattavat ja tanssittavat heti kättelyssä. Tuotanto on tarkkaa ja kaupallista, mutta fokus pysyy tiukasti itse artistissa, joka puhuttelee ja koskettaa. Iggy lienee Iggy, vaikka voissa paistaisi. Levy eroaa aiemmin arvostellusta Bowien tuotoksesta kuin yö ja päivä: siinä missä Never Let Me Down on runsaan rönsyilevä sävellyksiltään ja teksteiltään, on Blah-Blah-Blah hyvin riisuttu, yksinkertainen ja tarttuva. Tyylivalinta osuu kerrassaan nappiin. Jos tämä oli kaksinkamppailu tai kisailu, vie James Osterberg tällä kertaa voiton.

Pahat kielet kertovat Blah-Blah-Blahin syntyneen Iggyn kroonisen rahapulan innoittamana, mutta emmehän me sellaista se usko. Se on kahden hienon herrasmiehen yhteistyön hiottu tulos ja kahden erilaisen maailman ylävitonen ja lahja pyhälle musiikin vuosikymmenelle. Biisit ratkaisevat: kuunnelkaa vaikka Shades, Fire Girl ja Hideaway, niin vakuututte Bowie+Iggy -yhdistelmän taivaallisuudesta.

Blah-Blah-Blah saa arvosanaksi neljä parhainta koskaan näkemiäni aurinkolaseja. (4/5)

Mmm, toi on hyvä! 

David Bowie – Never Let Me Down (1987)

David Bowie on kameleontti ja tuhatkasvoinen tuttavuus. Hän on värittänyt populaarikulttuuria muun muuassa Ziggy Stardustina, Thin White Dukena ja epävirallisemmin bisnes-Bowiena, joksi nyt kutsumme häntä vuoden 1987 Never Let Me Down -albumin aikana. NLMD on kannestaan lähtien törähtelevän meluisaa kasaria, joka huitoo joka suuntaan, kuten aikakautensa viihdeteollisuus muutenkin.

Promotoidakseen uutta levyään, Bowie keikkaili pitkin maailmaa supermassiivisella ja yliteatraalisella Glass Spider -kiertueella, jonka pääatraktioihin kuului jättimäinen mekaaninen hämähäkki – omituinen maskotti, jonka merkitys lienee ollein kirkkain itse artistin huuruisessa ajatuksenjuoksussa. Kiertuetta markkinoitiin kaikkien aikojen suurimpana maailmaa matkanneena rocksirkuksena ja sen piti ulottua Neuvostoliittoon ja Etelä-Amerikkaan asti – aivan niin pitkälle ei kuitenkaan menty. Bowien tarkoituksena oli yrittää uudestaan samaa ideaa kuin vuoden 1974 Diamond Dogs -jättikiertueella, jolla tähti oli aivan liian pilvessä, jotta suureellisista suunnitelmista olisi voinut tulla mitään. Nyt puolestaan skarpattiin ja tarjottiin yleisölle aimo annos mahtipontista tilipehööriä pureskeltavaksi.

Bowie itse totesi että tällä kertaa mentiin shown, eikä biisien ehdoilla. Kyseessä oli ensisijaisesti performanssi, tyypillisen keikan sijasta. Valitettavasti Glass Spiderin vastaanotto oli monesti nuiva ja se leimattiin turvonneen teeskenteleväiseksi roskaksi. Bowien tarkoituksena oli kuitenkin tehdä jotain ihan uutta ja kokeilla rajojaan taiteilijana. Miehen mukaan olisi ollut liian helppoa mennä lavalle soittamaan changesit ja starmanit ja ajaa pois yökerholle paksun kassan kera. Glass Spider avasi latua muiden suurartistien maailmankiertueille, jotka yhdistivät teatteria ja musiikkia.

Never Let Me Down on hieman helpommin ymmärrettävä kuin kiertueensa ja täysin kelpoinen Bowie-albumi. Se on kieltämättä rasittava, mutta lopulta antoisa kokonaisuus. Kaiken härpäkkeen ja melskeen alla loistaa Bowien kuolematon charmi ja se taika, joka tekee rivibiiseistä Bowie-biisejä. Nostaisin kappalelistalta ainakin Zeroesin ja ’87 And Cryn, jotka ovat hieman obskuurimman Bowie-tuotannon piilotettuja helmiä. NLMD:n virallinen mitä v***ua -hetki kuuluu itseoikeutetusti levyn keskivaiheilla Glass Spider -spektaakkelille, joka yhdistää Low-henkistä fiilistelyä kryptiseen puheintroon ja albumille tyypilliseen tuuttaukseen. Tekstit ovat ottaneet vaikutteita muun muuassa Tshernobylin ydinvoimalaonnettomuudesta ja tarjoavat suht tyhjänpäiväistä sosiaalista kommentaaria ja ajankuvaa. Jos puhutaan ajankuvasta, siitä tarjoaa paremman katsauksen itse levy entiteettinä, sen varsinaisen sanoman sijaan, if you catch my drift.

Kaiken kaikkiaan, vaikka yritänkin suhtautua teokseen positiivisesti, NLMD edustaa verrattaen helposti unohdettavaa kamaa Bowien kataloogissa. Suosittelen kuitenkin lämpimästi antamaan bisnes-Bowielle mahdollisuuden – sillä ehdolla, että varaat mukaan hieman tippiä tanssiryhmille ja pähkinöitä sirkusapinoille. Seuraavalla kerralla katsomme, mitä eräs Bowien jäntevän räävitön kaveri teki omilla tahoillaan samoihin aikoihin.

Never Let Me Down saa arvosanaksi kolme rakastunutta New Yorkia. (3/5)

Siinä se nyt patsastelee, mokoma

Van Halen - 1984 (1984)

Kevät puskee kehiin vastustamattomasti: lämmön ja auringon myötä hameenhelmat nousevat ja kynnys käyttäytyä hormoniräjähdyksen partaalla hortoilevan 15-vuotiaan tavoin laskee. On myös mahdollisuus, että sulaneen hangen alta paljastuneen musiikkikynäniskan kohmeinen koura alkaa hapuilla kohti erään kalifornialaisen jytäpumpun hengentuotteita. Kyllä maar, Van Halen toimikoon vielä itseään panttaavan kesän airuena. Tällä kertaa käsiteltävä, bändin huippuajan tuotos, on saavuttanut kunnioitettavan kolmenkymmenen vuoden iän: se on sopivan kypsä, mutta myös varsin ”lean and mean”, enemmän kuin koskaan.

Van Halenin muskelit pullistelivat piukeimmillaan juurikin 80-luvun alkupuoliskolla, jolloin sen suosio kasvoi vähitellen jättimäisiin mittoihin. Vuonna 1984 ilmestynyt samannimisen albumin suvereenin dominoinnin jenkkilän listoilla esti ainoastaan Michael Jacksonin Thriller, joka olikin ainoa albumi, joka kyseisenä vuonna kykeni sinuttelemaan 1984:ää. Eddie Van Halen kävi sattumoisin kepittämässä Jacksonin Beat Itille muikean legendaarisen kitarasoolon. Ruudinkeksijä-kitaristin mielessä ei edes käynyt maksun pyytäminen palveluksesta, mistä johtuen tarinan mukaan muut bändin jäsenet ja manageri pieksivät Eddie-paran löysillä lauantaimakkarapötköillä. Pikku takaiskuista huolimatta Van Halenin möykkäävän moduloiva munaralli pauhasi pysäyttämättömällä voimalla kilpailijoiden haukkoessa henkeään. 

1984 on vimmainen adhd-taistelukärki, joka saisi kuivahtaneimmankin luostarieunukin jörnimään raivohullun gorillan lailla. Se on puolentunnin voimaannuttava lempeä turpasauna, joka on kompaktin kestonsa ansiosta helppo nauttia vaikka shottina aamuherätyksen jälkeen. Levyllä lyövät kättä korskeat koskettimet ja kitarat, joiden avulla kaikki biisit kirjoittanut Eddie Van Halen loi isosti soivan musiikillisen järkäleen. Albumina 1984 on muhkean virtaviivainen. Bändin nokkamies Eddie kanavoi onnistuneesti kiistämättömän virtuositeettinsa yleisön viihdyttämiseen ja ani harva palaakin kotiin suu mutrulla. Vokalisti David Lee Rothilla on epäkiitollisen mahdoton tehtävä kilpailla Eddien taituroinnin kanssa huomiosta ja neitojen suosiosta.

Levyn aloittava Jump on tahmeilla tanssilattialla tampattu moneen kertaan ja siten kulunut, tiedän. Se on silti edelleen hurjan komeaa kuultavaa ja osuva valinta avaukseksi syntsateemaisella levyllä. Jumpin lisäksi levyltä lohkaistiin kolme sinkkua lisää: Panama, Hot for Teacher ja I’ll Wait, jotka eivät jää piiruakaan jälkeen. Varsinkin keskimmäinen louhii suorastaan keskenkasvuisen riivatusti. Bändi on vailla epäilystä uskottavassa iskussa, eikä arastele jakaa pommia ja potkua toisensa perään. Soundi on raskas, mutta myös ihmeen ilmava ja tietenkin tarkan taitava. Kokonaisuus säilyy vahvana lopputahteihin saakka: kiitokset myös mukavan tiiviille pituudelle, jonka päälle kaikki aikakauden rokkimonsterit eivät ymmärtäneet. Van Halenin kepeä hevirokki kaappaa mukaansa ja saa takuuvarmasti hyvälle tuulelle: suosittelen.

1984 saa arvosanaksi neljä riiviökerubia. (4/5)

Itse maestro ja kansikuvapoika.

Pixies – Doolittle (1989)

Plokini on pitkälti käsitellyt 80-luvun musatarjontaa melodisen ja aikuiseen makuun vetoavan rokin kautta. Mihin se kaikki sitten katosi jos meininki oli muka niin hyvä: kalja huurteista, naiset villejä ja miehet korskeita? Yritän selittää. Jotain kummallista tapahtui Neuvostoliiton romahtaessa, Berliinin muurin murtuessa ja ydinsodan uhan väistyessä: hauskanpito kiellettiin, rakkaudesta tuli suuri latteus ja nuorista angstisia slackereita. Mikä ihmisiä vaivaa? Populaarimusiikissa näkyivät asenteiden muutokset: tukka silmillä repaleisessa paidassa esiintyvä sänkinen hippi olikin nyt juhlittu idoli, eikä häntä heivattu enää suoraan tukasta pihalle bileistä. Kasarisoundi katsoi itseään peiliin ja myönsi katkeran tappionsa: ilman kunnianhimoa ja eteenpäin vievää visiota on turha odottaa muuta käteen kuin hikistä luuta. Kaikki oli vitun pilalla ja se oli oma vika.

Tulkintani mukaan yksi varsin merkittäviä pop-musiikkia mädättäneitä bändejä oli Bostonista kotoisin oleva eksentrinen Pixies. Alternative-rock oli ilmiönä ja alakulttuurina elänyt ja kuplinut tasaisesti pinnan alla koko 80-luvun ajan ja kärsivällisesti odottanut heikkouden merkkiä puppelirokkareilta, valmiina käymään ahnaasti jugulaariin kiinni. Pixies oli räiskyvä ja arvaamaton yhdistelmä eri musiikin makuja ja ilmaisutyylejä: he lainasivat estottomasti esimerkiksi surffirokista ja latinosoundeista, lopputuloksen saattaessa kuulostaa yhtä lailla linnun liverrykseltä tai ruosteiselta moottorisahalta. Kaiken kukkuraksi myöhemmin Jope Ruonansuun kaksoisolentona menestynyt laulaja-kitaristi Black Francis sotki pop-sensibiliteettiä edelleen psykedeelisen raamatuksellisilla sanoituksillaan. Doolittlea pidetään bändin priimatuotteena ja olen samaa mieltä: 38 minuuttia kestävä istunto on intensiivinen, hämmentävä ja hauska.

Onhan se myönnettävä, että Doolittle on aivan ansaitusti kovassa maineessa: aloitusraita Debaser on järkensä menettäneen kohkaamista, jossa Buñuelin elokuva änkeää itsensa supertarttuvaan säröpoppiin. Sama meno ei ole kaukana muustakaan albumista, joka on tiiviisti pakattu täyteen koukkua, piikkiä ja suloisia sointujen viiltoja. Doolittlella avant garde ja tuularimeininki ovat sopusoinnussa: jopa kaltaiseni AOR-ääliöt voivat kuluttaa sitä kuin mielipuolet. Black Francisin biisikynä oli tappavan tarkka: musiikki huojuu ja heiluu kuin taivaisiin kurkottava Baabelin torni, mutta ei suostu kaatumaan, muuten kuin piloillaan.

Sanoitukset ovat ainoa puoli, jossa en osaa olla selkeästi yhtä mieltä. Kyseessä on makuasia, mutta itse arvostan selkeämpää ja suorempaa tyyliä lyriikoissa kuin psykedeliaa, symbolismia ja poukkoilevia assosiaatioita. Black Francisin sanat ovat välillä pikkunäppärää kikkailua, joka jättää turhautuneeksi, koska biisi tuntuu jäävän puolitiehen koko potentiaalistaan. Teemat voivat olla mitä vaan: pummit myyvät itseään ja ekokatastrofi nielee miehen, Jumalan ja paholaisen. Kyllä minä oikeastaan tykkään, en vain osaa aina myöntää sitä itselleni. Doolittle on niin vinkeä paketti, että melkein annan sille anteeksi lempimusiikkini teurastamisen. Ärsyttää arvostella tällaista paskaa, mutta historiallinen konteksti on maisterille tärkeä asia.

Doolittle saa arvosanaksi neljä auki viillettyä silmämunaa. (4/5)

Haddock on saanut rautaisannoksen Pixiesia

Def Leppard – Hysteria (1987)

Kahdeksankymmentäluvun puoleenväliin mennessä Def Leppard oli täydellisesti hylännyt juurensa brittiläisessä heavy metallin uudessa aallossa. Raskas meno sai luvan väistyä kiillotetun pehmorokin tieltä näiden puppelisankarien lähtiessä haastamaan Michael Jacksonin Thrilleriä, tavoitteenaan kirkas, absoluuttisen täydellinen kaupallinen soundi. Tässäkin blogissa mainittu säveltäjä-tuottajanero Jim Steinman istui pahaa aavistamattomana lasien taakse mielessään raaka ja välitön rock-albumi, mutta sai bändiltä nopeasti kenkää jo lähes ensimmäisen tupakkatauon jälkeen. En ole yllättynyt.

Näistä lähtökohdista käynnistyi pahamaineinen kolme vuotta kestänyt äänitysprosessi, joka olisi helposti vienyt normaalin ihmisen hourulaan tai aikaiseen hautaan. Sairaalloinen perfektionismi, uusi ja tuntematon äänitysteknologia sekä onnettomuudet ja taudit pitivät huolta siitä, että Hysteria syntyi puhtaasta tuskasta ja turhautumisesta. Se on myös suuri tribuutti periksiantamattomuudelle, visiolle ja veljeydelle. Välillä miehiä kaatui kuin Vietnamissa, mutta korvaajia ei edes yritetty etsiä. Kärsimysnäytelmällä olikin onnellinen päätös ja albumi osoittautui jättimenestykseksi ja osaseksi 80-luvun pop-kaanonia.

Hysteria on kuin raivotautisen kiimainen puudeli, joka ryntää suoraan nuolemaan poskeasi ja rynkyttämään jalkaasi. Tällä hauvalla on kuitenkin myös muskelit, jolla se pitää sinut paikoillaan koko luonnollisen tapahtuman ajan. Leppymättömän levyn jokainen nuotti ja ääni on loppuun asti viilattu, eikä mitään tapahdu sattumalta. Vähäisinkin kitaran vonkaisu ja laulajan läähätys välittää polttavaa seksuaalista kaipausta ja pöyhkeää kunnianhimoa. Bändi oli matkalla tähtiin, kokaiiniin ja huolimattomiin naisiin, eikä yksikään este ollut liian korkea. On varmastikin tullut selväksi, että tämän tuotetumpaa ja laskelmoidumpaa levyä on vaikea löytää. Albumin kaikessa limaisuudessa on kuitenkin jotain aidosti autenttista ja mikä tärkeintä, biisit ovat aivan perhanan hyviä. Rocket, Animal ja Gods of War, monien muiden lisäksi, ovat näytteitä ilmiömäisestä kyvystä tehdä biisistä munaskuita rytkyttävä hitti. Hysterialta ei lohkaistu yhtään vähempää kuin seitsemän sinkkua kuuntelijoiden iloksi.

Avoimella mielellä ja huumorintajulla varustetulle kuulijalle Hysteria voi tarjota nautintoa ja kuumia hetkiä vuosiksi. Ainoaksi albumin miinukseksi (hirveän kannen lisäksi) itse laskisin järkyttävän pituuden. Paikat voivat puutua pahastikin, kun tätä lätkytystä pitää kuunnella peräti reilu tunti. Tämäkin johtuu bändin ambitioista tehdä elämää suurempi lätty, jonka jälkeen ei enää juurikaan tarvitsisi levykaupassa vierailla. Itse en ole levyn edessä enää hysteerinen teinipoika niin kuin vuosia sitten, mutta edelleen huomaan lisääväni eroottisen ähkäisyn joka virkkeen perään kuuntelusession jälkeen, oih.

Hysteria saa arvosanaksi neljä ilmassa lentävää irtoraajaa. (4/5)

Yhdeksän kättä ja riittävästi kutreja

Strangeways – Native Sons (1988)

Joskus harvoin voi onnekkaasti törmätä tuntemattomaan levyyn ja kokea rakkautta ensikuulemalta. Joskus harvoin eloton esine, albumi, osoittautuu kauan kadonneena olleeksi parhaaksi ystäväksesi ja sielunkumppaniksesi. Joskus harvoin voit löytää ajelehtivan aarteen, jota et ole osannut etsiä oikeasta suunnasta. Strangewaysin toinen albumi vuodelta 1988, Native Sons, on kaikkea tätä typerien sanojen helinää. On ällistyttävä ja raivostuttava ajatus, että se on hautautunut unohdettujen lupausten hämärään arkistoon, josta sattumanvarainen musanörttikynäniska saattaa sen hoksata, jos nenänkaivamiseltaan ennättää.

Native Sons on yksinkertaisesti pirun komean kuuloista melodista ja sähäkkää aikuisrokkia. Bändi oli Skotlannin Glasgow’sta kotoisin, mutta hommasi uskottavuuden vuoksi lahjakkaan jenkkivokalistin, joka oli heittänyt keikkaa mm. Michael Boltonin taustalaulajana. Native Sons sai muutaman musiikkitoimittajan hysteerisen ekstaasin partaalle, mutta todellinen menestys jäi minimaalisen radiosoiton vuoksi vähäiseksi. Voimme ehkä melodramaattisesti ajatella, että aikuisrockgenren kaikkein suurenmoisin tuotos tuli hitusen liian myöhään, kun kuuntelijat olivat jo kyllästyneet ja etsimässä uusia tuulia. Eräs intohimoinen Strangeways-fani väittää, että Native Sonsin iso läpimurto olisi merkinnyt grungen tulemisen lykkääntymistä usealla vuodella tai jopa lopullisesti. Aika rohkeasti muotoiltu, mutta ainakin vähän totta se on.

Alansa suuret tähdet, kuten Journey ja Foreigner, ovat pahassa pulassa Native Sonsin voiman edessä. Albumi yksinkertaisesti tekee kaiken hieman paremmin kuin menestyneemmät kilpailijansa ja jättää nämä auttamattomasti puremaan pölyä: kappaleissa on hengästyttävää kunnianhimoa ja kiimaa, jota ei voi kuin kunnioittaa. Strangewaysin musiikki on aikakaudelleen erittäin tunnistettavaa ja populaaria, mutta siinä on sydäntä ja sielua tavalla, jonka koen vaikeaksi selittää. On myös hauska kuunnella kerrankin AOR-bändiä, jossa rumpalikin päästelee sydämensä kyllyydestä ja välillä nappaa huomion pois kiekujilta ja kitaranvonguttajilta. Native Sonsin tuotantojälki on kirkkaan ja kuulaan kuuloista tehorokkia, joka täyttää tilan laajalla soundillaan. Vipuja vetelemässä ja nappeja painamassa oli Roxy Musicia ja Sladea ansiokkaasti tuottanut John Punter.

Native Sons on arvostelemistani levyistä asti kenties tähän mennessä tasavahvin, ja pelkästään positiivisessa mielessä. Jokainen kappale on oma pikantti persoonallisuutensa, enkä kutsuisi ainuttakaan biisiä täyteraidaksi tai keskiverroksi edes ase ohimolla. Bändillä on tyylilajinsa koko repertuaari suvereenisti hallussa: häpeämätön sentimentaalisuus, melodisuus ja eeppinen rokkaavuus isolla soundilla. Kai se lopullinen ero muihin tukkarokkaajiin tulee lopulta siitä, että biisit ovat vain parempia. Native Sons oli selkeällä marginaalilla itselleni vuonna 2013 kuulluista paras levy. Jos AOR on lähellä sydäntäsi, elämäsi on ollut tyhjää, kunnes hommaat tämän levyn.

Native Sons saa arvosanaksi täydet viisi öisen sateista Los Angelesin katua.

Neroja