tiistai 21. tammikuuta 2014



Def Leppard – Hysteria (1987)


Kahdeksankymmentäluvun puoleenväliin mennessä Def Leppard oli täydellisesti hylännyt juurensa brittiläisessä heavy metallin uudessa aallossa. Raskas meno sai luvan väistyä kiillotetun pehmorokin tieltä näiden puppelisankarien lähtiessä haastamaan Michael Jacksonin Thrilleriä, tavoitteenaan kirkas, absoluuttisen täydellinen kaupallinen soundi. Tässäkin blogissa mainittu säveltäjä-tuottajanero Jim Steinman istui pahaa aavistamattomana lasien taakse mielessään raaka ja välitön rock-albumi, mutta sai bändiltä nopeasti kenkää jo lähes ensimmäisen tupakkatauon jälkeen. En ole yllättynyt.

Näistä lähtökohdista käynnistyi pahamaineinen kolme vuotta kestänyt äänitysprosessi, joka olisi helposti vienyt normaalin ihmisen hourulaan tai aikaiseen hautaan. Sairaalloinen perfektionismi, uusi ja tuntematon äänitysteknologia sekä onnettomuudet ja taudit pitivät huolta siitä, että Hysteria syntyi puhtaasta tuskasta ja turhautumisesta. Se on myös suuri tribuutti periksiantamattomuudelle, visiolle ja veljeydelle. Välillä miehiä kaatui kuin Vietnamissa, mutta korvaajia ei edes yritetty etsiä. Kärsimysnäytelmällä olikin onnellinen päätös ja albumi osoittautui jättimenestykseksi ja osaseksi 80-luvun pop-kaanonia.

Hysteria on kuin raivotautisen kiimainen puudeli, joka ryntää suoraan nuolemaan poskeasi ja rynkyttämään jalkaasi. Tällä hauvalla on kuitenkin myös muskelit, jolla se pitää sinut paikoillaan koko luonnollisen tapahtuman ajan. Leppymättömän levyn jokainen nuotti ja ääni on loppuun asti viilattu, eikä mitään tapahdu sattumalta. Vähäisinkin kitaran vonkaisu ja laulajan läähätys välittää polttavaa seksuaalista kaipausta ja pöyhkeää kunnianhimoa. Bändi oli matkalla tähtiin, kokaiiniin ja huolimattomiin naisiin, eikä yksikään este ollut liian korkea. On varmastikin tullut selväksi, että tämän tuotetumpaa ja laskelmoidumpaa levyä on vaikea löytää. Albumin kaikessa limaisuudessa on kuitenkin jotain aidosti autenttista ja mikä tärkeintä, biisit ovat aivan perhanan hyviä. Rocket, Animal ja Gods of War, monien muiden lisäksi, ovat näytteitä ilmiömäisestä kyvystä tehdä biisistä munaskuita rytkyttävä hitti. Hysterialta ei lohkaistu yhtään vähempää kuin seitsemän sinkkua kuuntelijoiden iloksi.

Avoimella mielellä ja huumorintajulla varustetulle kuulijalle Hysteria voi tarjota nautintoa ja kuumia hetkiä vuosiksi. Ainoaksi albumin miinukseksi (hirveän kannen lisäksi) itse laskisin järkyttävän pituuden. Paikat voivat puutua pahastikin, kun tätä lätkytystä pitää kuunnella peräti reilu tunti. Tämäkin johtuu bändin ambitioista tehdä elämää suurempi lätty, jonka jälkeen ei enää juurikaan tarvitsisi levykaupassa vierailla. Itse en ole levyn edessä enää hysteerinen teinipoika niin kuin vuosia sitten, mutta edelleen huomaan lisääväni eroottisen ähkäisyn joka virkkeen perään kuuntelusession jälkeen, oih.

Hysteria saa arvosanaksi neljä ilmassa lentävää irtoraajaa. (4/5)

Yhdeksän kättä ja riittävästi kutreja

tiistai 7. tammikuuta 2014



Strangeways – Native Sons (1988)


Joskus harvoin voi onnekkaasti törmätä tuntemattomaan levyyn ja kokea rakkautta ensikuulemalta. Joskus harvoin eloton esine, albumi, osoittautuu kauan kadonneena olleeksi parhaaksi ystäväksesi ja sielunkumppaniksesi. Joskus harvoin voit löytää ajelehtivan aarteen, jota et ole osannut etsiä oikeasta suunnasta. Strangewaysin toinen albumi vuodelta 1988, Native Sons, on kaikkea tätä typerien sanojen helinää. On ällistyttävä ja raivostuttava ajatus, että se on hautautunut unohdettujen lupausten hämärään arkistoon, josta sattumanvarainen musanörttikynäniska saattaa sen hoksata, jos nenänkaivamiseltaan ennättää.


Native Sons on yksinkertaisesti pirun komean kuuloista melodista ja sähäkkää aikuisrokkia. Bändi oli Skotlannin Glasgow’sta kotoisin, mutta hommasi uskottavuuden vuoksi lahjakkaan jenkkivokalistin, joka oli heittänyt keikkaa mm. Michael Boltonin taustalaulajana. Native Sons sai muutaman musiikkitoimittajan hysteerisen ekstaasin partaalle, mutta todellinen menestys jäi minimaalisen radiosoiton vuoksi vähäiseksi. Voimme ehkä melodramaattisesti ajatella, että aikuisrockgenren kaikkein suurenmoisin tuotos tuli hitusen liian myöhään, kun kuuntelijat olivat jo kyllästyneet ja etsimässä uusia tuulia. Eräs intohimoinen Strangeways-fani väittää, että Native Sonsin iso läpimurto olisi merkinnyt grungen tulemisen lykkääntymistä usealla vuodella tai jopa lopullisesti. Aika rohkeasti muotoiltu, mutta ainakin vähän totta se on.

Alansa suuret tähdet, kuten Journey ja Foreigner, ovat pahassa pulassa Native Sonsin voiman edessä. Albumi yksinkertaisesti tekee kaiken hieman paremmin kuin menestyneemmät kilpailijansa ja jättää nämä auttamattomasti puremaan pölyä: kappaleissa on hengästyttävää kunnianhimoa ja kiimaa, jota ei voi kuin kunnioittaa. Strangewaysin musiikki on aikakaudelleen erittäin tunnistettavaa ja populaaria, mutta siinä on sydäntä ja sielua tavalla, jonka koen vaikeaksi selittää. On myös hauska kuunnella kerrankin AOR-bändiä, jossa rumpalikin päästelee sydämensä kyllyydestä ja välillä nappaa huomion pois kiekujilta ja kitaranvonguttajilta. Native Sonsin tuotantojälki on kirkkaan ja kuulaan kuuloista tehorokkia, joka täyttää tilan laajalla soundillaan. Vipuja vetelemässä ja nappeja painamassa oli Roxy Musicia ja Sladea ansiokkaasti tuottanut John Punter.

Native Sons on arvostelemistani levyistä asti kenties tähän mennessä tasavahvin, ja pelkästään positiivisessa mielessä. Jokainen kappale on oma pikantti persoonallisuutensa, enkä kutsuisi ainuttakaan biisiä täyteraidaksi tai keskiverroksi edes ase ohimolla. Bändillä on tyylilajinsa koko repertuaari suvereenisti hallussa: häpeämätön sentimentaalisuus, melodisuus ja eeppinen rokkaavuus isolla soundilla. Kai se lopullinen ero muihin tukkarokkaajiin tulee lopulta siitä, että biisit ovat vain parempia. Native Sons oli selkeällä marginaalilla itselleni vuonna 2013 kuulluista paras levy. Jos AOR on lähellä sydäntäsi, elämäsi on ollut tyhjää, kunnes hommaat tämän levyn.

Native Sons saa arvosanaksi täydet viisi öisen sateista Los Angelesin katua.

Neroja