Def Leppard – Hysteria (1987)

Kahdeksankymmentäluvun puoleenväliin mennessä Def Leppard oli täydellisesti hylännyt juurensa brittiläisessä heavy metallin uudessa aallossa. Raskas meno sai luvan väistyä kiillotetun pehmorokin tieltä näiden puppelisankarien lähtiessä haastamaan Michael Jacksonin Thrilleriä, tavoitteenaan kirkas, absoluuttisen täydellinen kaupallinen soundi. Tässäkin blogissa mainittu säveltäjä-tuottajanero Jim Steinman istui pahaa aavistamattomana lasien taakse mielessään raaka ja välitön rock-albumi, mutta sai bändiltä nopeasti kenkää jo lähes ensimmäisen tupakkatauon jälkeen. En ole yllättynyt.

Näistä lähtökohdista käynnistyi pahamaineinen kolme vuotta kestänyt äänitysprosessi, joka olisi helposti vienyt normaalin ihmisen hourulaan tai aikaiseen hautaan. Sairaalloinen perfektionismi, uusi ja tuntematon äänitysteknologia sekä onnettomuudet ja taudit pitivät huolta siitä, että Hysteria syntyi puhtaasta tuskasta ja turhautumisesta. Se on myös suuri tribuutti periksiantamattomuudelle, visiolle ja veljeydelle. Välillä miehiä kaatui kuin Vietnamissa, mutta korvaajia ei edes yritetty etsiä. Kärsimysnäytelmällä olikin onnellinen päätös ja albumi osoittautui jättimenestykseksi ja osaseksi 80-luvun pop-kaanonia.

Hysteria on kuin raivotautisen kiimainen puudeli, joka ryntää suoraan nuolemaan poskeasi ja rynkyttämään jalkaasi. Tällä hauvalla on kuitenkin myös muskelit, jolla se pitää sinut paikoillaan koko luonnollisen tapahtuman ajan. Leppymättömän levyn jokainen nuotti ja ääni on loppuun asti viilattu, eikä mitään tapahdu sattumalta. Vähäisinkin kitaran vonkaisu ja laulajan läähätys välittää polttavaa seksuaalista kaipausta ja pöyhkeää kunnianhimoa. Bändi oli matkalla tähtiin, kokaiiniin ja huolimattomiin naisiin, eikä yksikään este ollut liian korkea. On varmastikin tullut selväksi, että tämän tuotetumpaa ja laskelmoidumpaa levyä on vaikea löytää. Albumin kaikessa limaisuudessa on kuitenkin jotain aidosti autenttista ja mikä tärkeintä, biisit ovat aivan perhanan hyviä. Rocket, Animal ja Gods of War, monien muiden lisäksi, ovat näytteitä ilmiömäisestä kyvystä tehdä biisistä munaskuita rytkyttävä hitti. Hysterialta ei lohkaistu yhtään vähempää kuin seitsemän sinkkua kuuntelijoiden iloksi.

Avoimella mielellä ja huumorintajulla varustetulle kuulijalle Hysteria voi tarjota nautintoa ja kuumia hetkiä vuosiksi. Ainoaksi albumin miinukseksi (hirveän kannen lisäksi) itse laskisin järkyttävän pituuden. Paikat voivat puutua pahastikin, kun tätä lätkytystä pitää kuunnella peräti reilu tunti. Tämäkin johtuu bändin ambitioista tehdä elämää suurempi lätty, jonka jälkeen ei enää juurikaan tarvitsisi levykaupassa vierailla. Itse en ole levyn edessä enää hysteerinen teinipoika niin kuin vuosia sitten, mutta edelleen huomaan lisääväni eroottisen ähkäisyn joka virkkeen perään kuuntelusession jälkeen, oih.

Hysteria saa arvosanaksi neljä ilmassa lentävää irtoraajaa. (4/5)

Yhdeksän kättä ja riittävästi kutreja