Van Halen - 1984 (1984)

Kevät puskee kehiin vastustamattomasti: lämmön ja auringon myötä hameenhelmat nousevat ja kynnys käyttäytyä hormoniräjähdyksen partaalla hortoilevan 15-vuotiaan tavoin laskee. On myös mahdollisuus, että sulaneen hangen alta paljastuneen musiikkikynäniskan kohmeinen koura alkaa hapuilla kohti erään kalifornialaisen jytäpumpun hengentuotteita. Kyllä maar, Van Halen toimikoon vielä itseään panttaavan kesän airuena. Tällä kertaa käsiteltävä, bändin huippuajan tuotos, on saavuttanut kunnioitettavan kolmenkymmenen vuoden iän: se on sopivan kypsä, mutta myös varsin ”lean and mean”, enemmän kuin koskaan.

Van Halenin muskelit pullistelivat piukeimmillaan juurikin 80-luvun alkupuoliskolla, jolloin sen suosio kasvoi vähitellen jättimäisiin mittoihin. Vuonna 1984 ilmestynyt samannimisen albumin suvereenin dominoinnin jenkkilän listoilla esti ainoastaan Michael Jacksonin Thriller, joka olikin ainoa albumi, joka kyseisenä vuonna kykeni sinuttelemaan 1984:ää. Eddie Van Halen kävi sattumoisin kepittämässä Jacksonin Beat Itille muikean legendaarisen kitarasoolon. Ruudinkeksijä-kitaristin mielessä ei edes käynyt maksun pyytäminen palveluksesta, mistä johtuen tarinan mukaan muut bändin jäsenet ja manageri pieksivät Eddie-paran löysillä lauantaimakkarapötköillä. Pikku takaiskuista huolimatta Van Halenin möykkäävän moduloiva munaralli pauhasi pysäyttämättömällä voimalla kilpailijoiden haukkoessa henkeään. 

1984 on vimmainen adhd-taistelukärki, joka saisi kuivahtaneimmankin luostarieunukin jörnimään raivohullun gorillan lailla. Se on puolentunnin voimaannuttava lempeä turpasauna, joka on kompaktin kestonsa ansiosta helppo nauttia vaikka shottina aamuherätyksen jälkeen. Levyllä lyövät kättä korskeat koskettimet ja kitarat, joiden avulla kaikki biisit kirjoittanut Eddie Van Halen loi isosti soivan musiikillisen järkäleen. Albumina 1984 on muhkean virtaviivainen. Bändin nokkamies Eddie kanavoi onnistuneesti kiistämättömän virtuositeettinsa yleisön viihdyttämiseen ja ani harva palaakin kotiin suu mutrulla. Vokalisti David Lee Rothilla on epäkiitollisen mahdoton tehtävä kilpailla Eddien taituroinnin kanssa huomiosta ja neitojen suosiosta.

Levyn aloittava Jump on tahmeilla tanssilattialla tampattu moneen kertaan ja siten kulunut, tiedän. Se on silti edelleen hurjan komeaa kuultavaa ja osuva valinta avaukseksi syntsateemaisella levyllä. Jumpin lisäksi levyltä lohkaistiin kolme sinkkua lisää: Panama, Hot for Teacher ja I’ll Wait, jotka eivät jää piiruakaan jälkeen. Varsinkin keskimmäinen louhii suorastaan keskenkasvuisen riivatusti. Bändi on vailla epäilystä uskottavassa iskussa, eikä arastele jakaa pommia ja potkua toisensa perään. Soundi on raskas, mutta myös ihmeen ilmava ja tietenkin tarkan taitava. Kokonaisuus säilyy vahvana lopputahteihin saakka: kiitokset myös mukavan tiiviille pituudelle, jonka päälle kaikki aikakauden rokkimonsterit eivät ymmärtäneet. Van Halenin kepeä hevirokki kaappaa mukaansa ja saa takuuvarmasti hyvälle tuulelle: suosittelen.

1984 saa arvosanaksi neljä riiviökerubia. (4/5)

Itse maestro ja kansikuvapoika.