maanantai 22. joulukuuta 2014


David Bowie – Never Let Me Down (1987)

David Bowie on kameleontti ja tuhatkasvoinen tuttavuus. Hän on värittänyt populaarikulttuuria muun muuassa Ziggy Stardustina, Thin White Dukena ja epävirallisemmin bisnes-Bowiena, joksi nyt kutsumme häntä vuoden 1987 Never Let Me Down -albumin aikana. NLMD on kannestaan lähtien törähtelevän meluisaa kasaria, joka huitoo joka suuntaan, kuten aikakautensa viihdeteollisuus muutenkin.

Promotoidakseen uutta levyään, Bowie keikkaili pitkin maailmaa supermassiivisella ja yliteatraalisella Glass Spider -kiertueella, jonka pääatraktioihin kuului jättimäinen mekaaninen hämähäkki – omituinen maskotti, jonka merkitys lienee ollein kirkkain itse artistin huuruisessa ajatuksenjuoksussa. Kiertuetta markkinoitiin kaikkien aikojen suurimpana maailmaa matkanneena rocksirkuksena ja sen piti ulottua Neuvostoliittoon ja Etelä-Amerikkaan asti – aivan niin pitkälle ei kuitenkaan menty. Bowien tarkoituksena oli yrittää uudestaan samaa ideaa kuin vuoden 1974 Diamond Dogs -jättikiertueella, jolla tähti oli aivan liian pilvessä, jotta suureellisista suunnitelmista olisi voinut tulla mitään. Nyt puolestaan skarpattiin ja tarjottiin yleisölle aimo annos mahtipontista tilipehööriä pureskeltavaksi.

Bowie itse totesi että tällä kertaa mentiin shown, eikä biisien ehdoilla. Kyseessä oli ensisijaisesti performanssi, tyypillisen keikan sijasta. Valitettavasti Glass Spiderin vastaanotto oli monesti nuiva ja se leimattiin turvonneen teeskenteleväiseksi roskaksi. Bowien tarkoituksena oli kuitenkin tehdä jotain ihan uutta ja kokeilla rajojaan taiteilijana. Miehen mukaan olisi ollut liian helppoa mennä lavalle soittamaan changesit ja starmanit ja ajaa pois yökerholle paksun kassan kera. Glass Spider avasi latua muiden suurartistien maailmankiertueille, jotka yhdistivät teatteria ja musiikkia.

Never Let Me Down on hieman helpommin ymmärrettävä kuin kiertueensa ja täysin kelpoinen Bowie-albumi. Se on kieltämättä rasittava, mutta lopulta antoisa kokonaisuus. Kaiken härpäkkeen ja melskeen alla loistaa Bowien kuolematon charmi ja se taika, joka tekee rivibiiseistä Bowie-biisejä. Nostaisin kappalelistalta ainakin Zeroesin ja ’87 And Cryn, jotka ovat hieman obskuurimman Bowie-tuotannon piilotettuja helmiä. NLMD:n virallinen mitä v***ua -hetki kuuluu itseoikeutetusti levyn keskivaiheilla Glass Spider -spektaakkelille, joka yhdistää Low-henkistä fiilistelyä kryptiseen puheintroon ja albumille tyypilliseen tuuttaukseen. Tekstit ovat ottaneet vaikutteita muun muuassa Tshernobylin ydinvoimalaonnettomuudesta ja tarjoavat suht tyhjänpäiväistä sosiaalista kommentaaria ja ajankuvaa. Jos puhutaan ajankuvasta, siitä tarjoaa paremman katsauksen itse levy entiteettinä, sen varsinaisen sanoman sijaan, if you catch my drift.

Kaiken kaikkiaan, vaikka yritänkin suhtautua teokseen positiivisesti, NLMD edustaa verrattaen helposti unohdettavaa kamaa Bowien kataloogissa. Suosittelen kuitenkin lämpimästi antamaan bisnes-Bowielle mahdollisuuden – sillä ehdolla, että varaat mukaan hieman tippiä tanssiryhmille ja pähkinöitä sirkusapinoille. Seuraavalla kerralla katsomme, mitä eräs Bowien jäntevän räävitön kaveri teki omilla tahoillaan samoihin aikoihin.

Never Let Me Down saa arvosanaksi kolme rakastunutta New Yorkia. (3/5)

Siinä se nyt patsastelee, mokoma

3 kommenttia:

  1. Nostan hattua ja kumarran syvään todelliselle Bowie -fanille. Kaikki nämä vuodet olen kuvitellut olevani todellinen fani, mutta siitäkin huolimatta olen tietoisesti vältellyt NLMD:n hankkimista kokoelmiini.

    Ja sitten tulee joku ja kehuu tätä tekelettä. Wau!

    Kirjoitus oli hyvä ja naseva. Totta, että Bowiella oli alunperin todella kunnianhimoiset tavoitteet sekä albumia että kiertuetta koskien. Syystä taikka toisesta kumpikin meni pahasti reisilleen. Olen kuullut puhetta, että levy-yhtiö (EMI) oli jatkuvasti Bowien niskassa ja odotti häneltä Let's Dancen kaltaista hittilevyä. Niinpä albumi ylituotettiin liikaa mahdollisimman popahtavan lopputuloksen saamiseksi. Lopputulos on niin vaivaannuttava, ettei sitä pysty kuuntelemaan ilman mainitsemiasi pähkinöitä. Sokerina pohjalle hra Rourken räppi, joka saa todellakin punastelemaan myötähäpeästä maestron puolesta. Hra Jones on sitten myöhemmin miksannut biisit uusiksi ja kieltämättä ne kuulostavat todella hyviltä. Toivottavasti siitä saadaan joskus ihan albumi julkaistuksi.

    Mitä tulee tuohon r&r -sirkus -kuvioon, niin puitteet olivat kyllä loistavat, vaikka tuovatkin mieleen Spinal tapin. David Bugleyn Bowie -elämäkerrassa analysointi meni suurinpiirtein näin: Oli biisi nimeltä Glass Spider, oli kiertue nimeltä Glass Spider ja oli vielä sellainen vitun iso lasihämähäkkikin!

    Olen nähnyt vain sen virallisen Glass Spider -konserttitaltioinnin, jossa kamerat ovat sentään oikeilla paikoilla, mutta kiertueella mukana olleiden mukaan Bowieta oli todella vaikeata erottaa kaikkien tanssijoiden keskeltä. Oma lisänsä oli tietenkin vaivaannuttavuus, mikä syntyi 40-vuotiaan staran yrittäessä pysyä tanssikoreografioissa itseään 20 -vuotta nuorempien tahdissa. Oma huvittava yksityiskohtansa oli vielä tuo hämähäkin suusta laskeutuva tuoli. Se oli kuuleman mukaan altis sään vaihteluille. Legendaksi on jäänyt elämään useampikin konsertti, jossa Bowie on roikkunut tuolillaan ja pelännyt pääseekö voimistuneen tuulen takia lainkaan lavan pinnalle. No, yleisöllä oli jotain ylimääräistä, mitä jännittää... :-D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi, Antti! Minä sain eräältä Johnny-boylta lahjaksi konsertti-dvd:n kauan sitten opiskeluaikoina ja se jätti lähtemättömän vaikutuksen. En olisi varmasti tätä levyä muuten löytänyt. Keikka on yksi tolvanain sillisalaatti, josta on vaikeaa ottaa selkoa. Aitoa ja autenttista rock-sirkusta kuitenkin.

      Poista
  2. Unohdin tykkänään tuon levyn kannen. Urgh! Se on vallan kamala! :-D

    VastaaPoista