Michael Bolton – Everybody’s Crazy (1985)

Michael Boltonin joka vuosi ilmestyvä uusi Greatest Hits Golden Collection -levy on oiva lahja vaikka naapurin mummolle tai anopille, jonka on joskus kuullut tykkäävän vähäsen esimerkiksi Frank Sinatrasta. Rutiinilla prässätyn kokoelman voi kertakuuntelun jälkeen ripustaa karkoittamaan lintuja mansikkapenkistä, ainakin valoa välkkyvässä cd-muodossa. Tuosta tulikin mieleeni, että satavarmasti jossain päin Boltonin musiikkia on käytetty myös häätämään ei-toivottuja teinilaumoja julkisista tiloista. Barry Manilow on tuossa skenessä tietenkin ykkönen, mutta varmasti räkivät lökäpöksyt kavahtavat myös Boltonin honotusta.

Bolton on siis ehta viihdelaulaja, jonka parhaiten myyvä tuotanto koostuu sielukkaista cover-tulkinnoista ivivihreistä ihanuuksista. Aina välillä on aika tehdä kiva jouluduetto vaikka Celine Dionin kanssa ja seuraava lahja mummolle onkin selvää kauraa. Harva kuitenkin tietää tai on edes auttavasti kiinnostunut Boltonin menneisyydestä, jossa hän oli ihan oikea hardrokkari. Everybody’s Crazy -albumin ilmestyessä Bolton oli heilunut menemään musiikkimaailmassa jo kymmenen vuotta ja tukkapehko oli kasvanut erittäin vaikuttavaksi. Gaalaillat ja varakkaiden eläkeläisten lounget olivat vielä kaukana, mutta Boltonin ura oli vahvassa nousussa. Takaiskujakin tuli: kaveri yritti vuonna 1983 Black Sabbathin laulajaksi, mutta sai pakit.

Everybody’s Crazy on varsin mukiinmenevä rocklevy, ottaen huomioon artistin äärimmäisen puisevan imagon. Kaksi ensimmäistä raitaa ovat jokseenkin unohdettavia stadionhoilatuksia, mutta kolmantena tuleva Can’t Turn It Off on kuin terävä sormiennapsautus makeilla kosketinmatoillaan, jotka kelpaisivat mille tahansa Van Halenin levylle. Samaa herkkua tarjotaan lisääkin ja levylla on kosolti hyvää materiaalia treenimontaaseihin. Kuunnelkaa vaikka albumin keskivaiheen Everytime – eikö muka tee mieli etsiä se hikinauha kaapin perältä ja alkaa punnertaa? Amerikkalainen rock-radio on varmasti ottanut Boltonin vastaan avoimin sylin.

Slovariosasto, lähinnä Call My Name, antaa toisaalta vahvaa osviittaa tulevasta mummojen herutuksesta. Mikäli mainitun kappaleen saksofonin olisi korvannut voimasointuja paiskovalla sähkökitaralla, olisi se voinut löytyä ihan hyvin Journeynkin levyltä. Ei se siis täysin huono voi olla. Boltonin soul-nasaali on pidemmän päälle vittumaista kuunneltavaa, mutta Everybody’s Crazy kestää onneksi vain sopivan suppeat 37 minuuttia.

Everybody’s Crazy on peruspätevää tukkarokkia, pienellä ripauksella sleazea, mutta pohjimmiltaan aikuisella ja kuuntelijaystävällisellä otteella. Se on kaavamaista ja kankeaakin, easy listeningin perinteisiä paradokseja seuraten, mutta houkuttelee vaivatta toistekin luokseen. Boltonin varhaistuotannossa ei ole siis mitään vikaa ja hänet soisi tunnettavan muistakin kuin juhlapyhien singleistä. Tarkoitukseni ei ollut tässä kirjoituksissa millään tavalla haukkua mummoja – päinvastoin he ovat viisaita, arvostelukykyisiä ja ammentaneet huumorintajunsa eletystä elämästä nettimeemien sijasta. Minäkin voitelen mummoja tuon tuostakin, enkä häpeä sitä yhtään.

Everybody’s Crazy saa arvosanaksi kolme kokoelmalevyn ENNENKUULEMATONTA bonusraitaa. (3/5)

Joopa joo

Robert Tepper – Modern Madness (1988)

Amerikkalaiset toimintaelokuvat olivat kaikki kaikessa 80-luvun lapselle. Niistä ammennettiin elämänkatsomusta ja maailmankuvaa – tärkeitä elämän palikoita, jotka ovat toisilla säilyneet ja toisilla kadonneet. Se kaikille suotakoon. Keskeinen osa leffojen viehätystä oli sykettä kiihdyttäneet biisit: toimintaelokuva tarvitsi tukkarokkia niin kuin kala vettä. Minun syntymävuoteni ykkösbiisi Yhdysvaltojen listoilla oli Survivorin Eye Of The Tiger, joka toimi varsinaisena adrenaliinipiikkinä Sylvester Stallonen Rocky-sarjalle. Siinäpä kulunut kappale ja kaikkien väkinäisten kasarihassuttelujen perusmössöä.

Survivorin ja Kenny Logginsin kaltaisten suuruuksien varjoon jäi muuan Robert Tepper, vähäniminen biisinikkari, joka nousi hetkelliseen kuuluisuuteen tultuaan Syltty Stallonen löytämäksi 80-luvun puolenvälin tienoilla. No Easy Way Out -kappale oli Rockyn neljännen osan hienoja hetkiä emotionaalisessa kohtauksessa, jossa Rocky ystävänsä Apollon kuoleman jälkeen lohduttaa itseään kaahaamalla urheiluautollaan. Rocky IV opetti meille, mikä ero oli vapaalla lännellä ja ankaran autoritaarisella idällä; puhtaalla sisulla ja steroidi-insinööräämisellä. Syltyn Cobra taas havainnollisti, että varmin tapa nitistää pahat ihmiset oli ottaa oikeus omaan kauniiseen käteen ja luottaa vaistoihin turhan lässyttämisen sijasta. Cobran huikean hieno hymni oli Angel Of The City, kenties suosikkini Tepperin tuotannosta.

Tepperin lupaavasti käynnistynyt ura musiikkibisneksen korkeilla rinteillä tyssäsi kuitenkin lyhyeen Modern Madness -albumin flopattua pahasti vuonna -88. CD-kopiota on vaikea löytää halvalla, joten joudun tyytymään koneelta kuunneltuun versioon. Floppaaminen ei tule lainkaan yllätyksenä, koska levy on sietämättömän hengetöntä ja yli-yrittävää mylvimistä. Tepperin ääni oli aikaisemminkin särähtänyt ajoittain korvan moukumisellaan ja vaikeroimisellaan, mutta Modern Madness kuulostaa siltä, että artistia oltaisiin tosissaan raahaamassa saunan taakse lopetettavaksi. Levy on tuskallista kuunneltavaa ja musiikista huokuu turhautuneisuus ja vastentahtoisuus joka tahdilla. Tepper kärsi huonolla hetkellä pahasta writer’s blockista, eikä saanut lahjojaan enää valjastettua ja vaipuikin vuosikymmenensä unohdettujen nimien joukkoon. Fighting For You -duetto sentään on ihan pirteä ralli ja pelastaa edes jotain kankkulan kaivosta, osittain siksi, että Tepper ei laula yksin.

Artisti oli kertomansa mukaan äänityssessioiden aikaan huonoissa väleissä levy-yhtiönsä kanssa, mutta myönsi rehellisesti vian löytyneen myös omasta itsestään. Kenties Tepper ei osannut suhtautua oikein menestykseensä, jota rakastamani actionpätkät olivat siivittäneet. Kenties artistia ei vain enää huvittanut. Joka tapauksessa amerikkalaisesta rockbisneksestä ei ollut helppoa tietä ulos. Mahdollisesti Modern Madnessin tärkein merkitys jälkipolville oli siinä, että nuori ja tuntematon Tori Amos sai hyvää treeniä ja pientä nimeä laulaessaan levylle taustoja Tepperin kaverina. Siinäpä pieni palanen musatriviaa.

Modern Madness saa arvosanaksi kaksi tähtilipuilla koristettua nyrkkeilyhanskaa. (2/5)

Homma toimi vain ulkoisesti