lauantai 23. toukokuuta 2015



Michael Bolton – Everybody’s Crazy (1985)

Michael Boltonin joka vuosi ilmestyvä uusi Greatest Hits Golden Collection -levy on oiva lahja vaikka naapurin mummolle tai anopille, jonka on joskus kuullut tykkäävän vähäsen esimerkiksi Frank Sinatrasta. Rutiinilla prässätyn kokoelman voi kertakuuntelun jälkeen ripustaa karkoittamaan lintuja mansikkapenkistä, ainakin valoa välkkyvässä cd-muodossa. Tuosta tulikin mieleeni, että satavarmasti jossain päin Boltonin musiikkia on käytetty myös häätämään ei-toivottuja teinilaumoja julkisista tiloista. Barry Manilow on tuossa skenessä tietenkin ykkönen, mutta varmasti räkivät lökäpöksyt kavahtavat myös Boltonin honotusta.

Bolton on siis ehta viihdelaulaja, jonka parhaiten myyvä tuotanto koostuu sielukkaista cover-tulkinnoista ivivihreistä ihanuuksista. Aina välillä on aika tehdä kiva jouluduetto vaikka Celine Dionin kanssa ja seuraava lahja mummolle onkin selvää kauraa. Harva kuitenkin tietää tai on edes auttavasti kiinnostunut Boltonin menneisyydestä, jossa hän oli ihan oikea hardrokkari. Everybody’s Crazy -albumin ilmestyessä Bolton oli heilunut menemään musiikkimaailmassa jo kymmenen vuotta ja tukkapehko oli kasvanut erittäin vaikuttavaksi. Gaalaillat ja varakkaiden eläkeläisten lounget olivat vielä kaukana, mutta Boltonin ura oli vahvassa nousussa. Takaiskujakin tuli: kaveri yritti vuonna 1983 Black Sabbathin laulajaksi, mutta sai pakit.

Everybody’s Crazy on varsin mukiinmenevä rocklevy, ottaen huomioon artistin äärimmäisen puisevan imagon. Kaksi ensimmäistä raitaa ovat jokseenkin unohdettavia stadionhoilatuksia, mutta kolmantena tuleva Can’t Turn It Off on kuin terävä sormiennapsautus makeilla kosketinmatoillaan, jotka kelpaisivat mille tahansa Van Halenin levylle. Samaa herkkua tarjotaan lisääkin ja levylla on kosolti hyvää materiaalia treenimontaaseihin. Kuunnelkaa vaikka albumin keskivaiheen Everytime – eikö muka tee mieli etsiä se hikinauha kaapin perältä ja alkaa punnertaa? Amerikkalainen rock-radio on varmasti ottanut Boltonin vastaan avoimin sylin.

Slovariosasto, lähinnä Call My Name, antaa toisaalta vahvaa osviittaa tulevasta mummojen herutuksesta. Mikäli mainitun kappaleen saksofonin olisi korvannut voimasointuja paiskovalla sähkökitaralla, olisi se voinut löytyä ihan hyvin Journeynkin levyltä. Ei se siis täysin huono voi olla. Boltonin soul-nasaali on pidemmän päälle vittumaista kuunneltavaa, mutta Everybody’s Crazy kestää onneksi vain sopivan suppeat 37 minuuttia.

Everybody’s Crazy on peruspätevää tukkarokkia, pienellä ripauksella sleazea, mutta pohjimmiltaan aikuisella ja kuuntelijaystävällisellä otteella. Se on kaavamaista ja kankeaakin, easy listeningin perinteisiä paradokseja seuraten, mutta houkuttelee vaivatta toistekin luokseen. Boltonin varhaistuotannossa ei ole siis mitään vikaa ja hänet soisi tunnettavan muistakin kuin juhlapyhien singleistä. Tarkoitukseni ei ollut tässä kirjoituksissa millään tavalla haukkua mummoja – päinvastoin he ovat viisaita, arvostelukykyisiä ja ammentaneet huumorintajunsa eletystä elämästä nettimeemien sijasta. Minäkin voitelen mummoja tuon tuostakin, enkä häpeä sitä yhtään.

Everybody’s Crazy saa arvosanaksi kolme kokoelmalevyn ENNENKUULEMATONTA bonusraitaa. (3/5)

Joopa joo

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti