Iggy Pop – Blah-Blah-Blah (1986)

…jatkoa viime numerosta. Ennen oman albuminsa Never Let Me Downin tekoa, David Bowie lämmitteli itseään tunnelmaan tuottamalla hyvälle ystävälleen ja aseveljelleen Iggy Popille tämän nelivuotisen hiljaisuuden päättäneen Blah-Blah-Blahin. Levy äänitettiin samassa sveitsiläisessä studiossa kuin tuleva Bowien lättykin ja tuloksena oli Iggyn kaikkien aikojen parhaiten myynyt albumi. Vaatimaton Iggy on todennut sen kuuluvan pikemminkin Bowien diskografiaan kuin omaansa – niin merkittävä oli brittiläisen popkerubi-ikonin panos tähän hengentuotteeseen. Varsin mainio oli tämä kaksikko vuonna 1986, samanlaiset juppitukat ja kaikki!

Blah-Blah-Blah edustaa kiltimpää ja mukavampaa Iggyä, olemukseltaan suorastaan unelmavävyä. Katsokaa vaikka Shades-video, jos epäilette Iggyn kykyä söpöillä koko maailma polvilleen. Siisti juppi-Iggy sopii hyvin meille, jotka emme aina jaksa olla naama ruvella ryömiviä libertiinejä. Toki haluan, että olet koirani, mutta välillä voit olla vain ystäväni, jonka kanssa voin golfata. Anakronistisesti arvelen, että ehkä Ian Curtis ei olisikaan hirttänyt itseään, jos olisi kuunnellut viimeisenä iltanaan Blah-Blah-Blahia The Idiotin sijasta.

Iggyn ja Bowien liitto kantoi hedelmää, sillä albumi on ihastuttava tapaus. Wild Child -rokkenrollrenkutuscover rasittaa, mutta sen jälkeen Blah-Blah-Blah lähtee todella käyntiin. Biisimateriaali on ensiluokkaista ja sisältää monta pop-helmeä, jotka laulattavat ja tanssittavat heti kättelyssä. Tuotanto on tarkkaa ja kaupallista, mutta fokus pysyy tiukasti itse artistissa, joka puhuttelee ja koskettaa. Iggy lienee Iggy, vaikka voissa paistaisi. Levy eroaa aiemmin arvostellusta Bowien tuotoksesta kuin yö ja päivä: siinä missä Never Let Me Down on runsaan rönsyilevä sävellyksiltään ja teksteiltään, on Blah-Blah-Blah hyvin riisuttu, yksinkertainen ja tarttuva. Tyylivalinta osuu kerrassaan nappiin. Jos tämä oli kaksinkamppailu tai kisailu, vie James Osterberg tällä kertaa voiton.

Pahat kielet kertovat Blah-Blah-Blahin syntyneen Iggyn kroonisen rahapulan innoittamana, mutta emmehän me sellaista se usko. Se on kahden hienon herrasmiehen yhteistyön hiottu tulos ja kahden erilaisen maailman ylävitonen ja lahja pyhälle musiikin vuosikymmenelle. Biisit ratkaisevat: kuunnelkaa vaikka Shades, Fire Girl ja Hideaway, niin vakuututte Bowie+Iggy -yhdistelmän taivaallisuudesta.

Blah-Blah-Blah saa arvosanaksi neljä parhainta koskaan näkemiäni aurinkolaseja. (4/5)

Mmm, toi on hyvä! 

David Bowie – Never Let Me Down (1987)

David Bowie on kameleontti ja tuhatkasvoinen tuttavuus. Hän on värittänyt populaarikulttuuria muun muuassa Ziggy Stardustina, Thin White Dukena ja epävirallisemmin bisnes-Bowiena, joksi nyt kutsumme häntä vuoden 1987 Never Let Me Down -albumin aikana. NLMD on kannestaan lähtien törähtelevän meluisaa kasaria, joka huitoo joka suuntaan, kuten aikakautensa viihdeteollisuus muutenkin.

Promotoidakseen uutta levyään, Bowie keikkaili pitkin maailmaa supermassiivisella ja yliteatraalisella Glass Spider -kiertueella, jonka pääatraktioihin kuului jättimäinen mekaaninen hämähäkki – omituinen maskotti, jonka merkitys lienee ollein kirkkain itse artistin huuruisessa ajatuksenjuoksussa. Kiertuetta markkinoitiin kaikkien aikojen suurimpana maailmaa matkanneena rocksirkuksena ja sen piti ulottua Neuvostoliittoon ja Etelä-Amerikkaan asti – aivan niin pitkälle ei kuitenkaan menty. Bowien tarkoituksena oli yrittää uudestaan samaa ideaa kuin vuoden 1974 Diamond Dogs -jättikiertueella, jolla tähti oli aivan liian pilvessä, jotta suureellisista suunnitelmista olisi voinut tulla mitään. Nyt puolestaan skarpattiin ja tarjottiin yleisölle aimo annos mahtipontista tilipehööriä pureskeltavaksi.

Bowie itse totesi että tällä kertaa mentiin shown, eikä biisien ehdoilla. Kyseessä oli ensisijaisesti performanssi, tyypillisen keikan sijasta. Valitettavasti Glass Spiderin vastaanotto oli monesti nuiva ja se leimattiin turvonneen teeskenteleväiseksi roskaksi. Bowien tarkoituksena oli kuitenkin tehdä jotain ihan uutta ja kokeilla rajojaan taiteilijana. Miehen mukaan olisi ollut liian helppoa mennä lavalle soittamaan changesit ja starmanit ja ajaa pois yökerholle paksun kassan kera. Glass Spider avasi latua muiden suurartistien maailmankiertueille, jotka yhdistivät teatteria ja musiikkia.

Never Let Me Down on hieman helpommin ymmärrettävä kuin kiertueensa ja täysin kelpoinen Bowie-albumi. Se on kieltämättä rasittava, mutta lopulta antoisa kokonaisuus. Kaiken härpäkkeen ja melskeen alla loistaa Bowien kuolematon charmi ja se taika, joka tekee rivibiiseistä Bowie-biisejä. Nostaisin kappalelistalta ainakin Zeroesin ja ’87 And Cryn, jotka ovat hieman obskuurimman Bowie-tuotannon piilotettuja helmiä. NLMD:n virallinen mitä v***ua -hetki kuuluu itseoikeutetusti levyn keskivaiheilla Glass Spider -spektaakkelille, joka yhdistää Low-henkistä fiilistelyä kryptiseen puheintroon ja albumille tyypilliseen tuuttaukseen. Tekstit ovat ottaneet vaikutteita muun muuassa Tshernobylin ydinvoimalaonnettomuudesta ja tarjoavat suht tyhjänpäiväistä sosiaalista kommentaaria ja ajankuvaa. Jos puhutaan ajankuvasta, siitä tarjoaa paremman katsauksen itse levy entiteettinä, sen varsinaisen sanoman sijaan, if you catch my drift.

Kaiken kaikkiaan, vaikka yritänkin suhtautua teokseen positiivisesti, NLMD edustaa verrattaen helposti unohdettavaa kamaa Bowien kataloogissa. Suosittelen kuitenkin lämpimästi antamaan bisnes-Bowielle mahdollisuuden – sillä ehdolla, että varaat mukaan hieman tippiä tanssiryhmille ja pähkinöitä sirkusapinoille. Seuraavalla kerralla katsomme, mitä eräs Bowien jäntevän räävitön kaveri teki omilla tahoillaan samoihin aikoihin.

Never Let Me Down saa arvosanaksi kolme rakastunutta New Yorkia. (3/5)

Siinä se nyt patsastelee, mokoma