REO Speedwagon – Hi Infidelity (1980)

Kaksi vuotta ennen syntymääni, vuonna 1980, illinoisilainen rock-yhtye REO Speedwagon otti tyylissään askeleen kohti pehmeämpää ja melodisempaa ilmaisua ja julkaisi parhaiten myyneen levynsä Hi Infidelityn. Levyltä lohkaistiin peräti kuusi singleä USA:ssa. Yhtyeen suosio hiipui pahasti 90-luvulle tultaessa, mutta he keikkailevat vieläkin, tosin lähinnä kasinoissa ja pitserioissa.

Hi Infidelity nappaa tiukasti solmiosta kiinni ja kiskaisee maailmaansa, jossa järki ja tunteet kahlaavat rakkauden ja kaipuun upottavassa rämeikössä. Kyseessä on ajaton AOR-klassikko, joka pyrkii valloittamaan kuulijansa alkutahdeista lähtien. Tunteikkaita kitaroita ja komeita vokaaleja tarjotaan joka biisissä, malliesimerkkinä yksi kaikkien aikojen hienoimmista power balladeista, Keep On Loving You. Hi Infidelity sopii ääniraidaksi sekä rakkauden kesälle että haikeuden syksylle. Toki levyllä myös rokataan, mutta tatsi pysyy alusta loppuun kevyen tarttuvana. Heikkoja hetkiä ei ole oikeastaan ollenkaan ja joka kappale yllyttää avaamaan uuden kaljan.

Suosittelen lämpimästi levyä kaikille pehmo/aikuisrockista pitäville. Annan arvosanaksi täydet viisi siirappivohvelia.

Don Henley – Building The Perfect Beast (1984)

Tunnustaudun toivottomaksi The Boys of Summer –narkkariksi. Biisi on tämän levyn ensimmäinen raita. Olen ollut vuosikausia koukussa kyseiseen kappaleeseen, ja kuuntelen sen varmasti ainakin kerran joka viikko. Siinä kiteytyy kaikki, mitä rakastan 80-luvussa ja sen musiikissa: herkkyys, voima ja kauneus. The Boys of Summer on yksinkertaisesti paras ikinä tehty pop-kappale, unohtumattoman tarttuva ja hienosti sanoitettu. En ole keksinyt keinoa vieroittumiseen ja läträys jatkuu illasta toiseen.

Kappaleella on mielenkiintoinen tarina. Biisin kynäilijänähän toimi Tom Petty and The Heartbreakers -yhtyeestä tuttu kitaristi Mike Campbell. Kappaletta tarjottiin Pettylle, mutta jostain käsittämättömästä syystä se ei kelvannut tälle, joten lopulta The Boys of Summer päätyi Henleyn haltuun. Loppu on historiaa. Mutta kuulostaako loput Building The Perfect Beast –levystä yhtä hyvältä kuin sen jäätävä aloituskappale?

Ei kuulosta. Campbellin häipyessä kuviosta taika raukeaa ja keskinkertaisuus leimaa albumia. Building The Perfect Beast on yksinkertaisesti tylsä ja laiskanpulskea kokonaisuus. Hyvää kampettakin toki löytyy, kuten oikein mukiinmenevä You’re Not Drinking Enough –slovari, korni mutta viihdyttävä All She Wants To Do Is Dance ja tunnelmallinen Sunset Grill, joka tuo mieleen Puolivälinkankaan Järvigrillin rasvaisine känkkyineen. Valitan Don, mutta levy on itselleni vähän pettymys, vaikka mielelläni sitä aika ajoin veivaankin.

Annan levylle arvosanaksi kolme Grateful Dead –puskuritarraa. 3/5

Asia – s/t (1982)

Maapallon suurimman maanosan mukaan nimetty brittiläinen Asia perustettiin vuonna 1981. Asia sai alkunsa ”superbändinä”, jonka muodostivat King Crimsonin ja Yesin kaltaisissa hetkellisesti hiipuneissa jättiläisissä toimineet, nyt työttömiksi jääneet, muusikot. Yhtyeen samanniminen debyyttialbumi julkaistiin seuraavana vuonna. Levy yhdisti eeppistä progressiivista rokkia radio- ja kuuntelijaystävällisempään tulkintaan ja oli suuri menestys etenkin Yhdysvalloissa, jossa se pääsi todelliseen voimasoittoon radiossa. Progefanit ja monet kriitikot paskansivat levyn päälle, mutta se löysi hyvin tiensä esimerkiksi Bostonia ja Journeyta diggailevan mainstreamyleisön sydämiin.

Nykyään Asia on pakko luokitella ”has beens” –osastoon, mutta pieniä elonmerkkejäkin on välillä ilmoilla. Eräässä riemastuttavassa South Park –jaksossa Eric Cartman yllyttää Amerikan kongressin laulamaan kanssaan spontaanilla a cappella –tyylillä Heat Of The Moment –hitin, joka aloittaa voimallisesti Asian hienon debyytin. Lähes hurmoshenkinen kappale johdattaa kuuntelijansa Asian maailmaan, josta ei puutu voimariffejä, pöyhkeää progea ja tarttuvaa pop-sensibiliteettiä. Parin ilmeisen radiohitin jälkeen levy nousee todella lentoon progevaikutteidensa myötä eikä itsevarmuutta puutu, mikä ei tule yllätyksenä ottaen huomioon muusikoiden aikaisemmat kovatasoiset pestit.

Koska kyseessä on ensisijaisesti radiolevy, kappaleet eivät koskaan veny erityisen pitkiksi. Ne on pakattu täyteen melodioita ja dramaattisia käänteitä, soiden vapautuneen riemukkaasti. Soitto- ja biisintekotaito kohtaavat levyllä luontevasti toisensa ja kyseessä onkin erittäin kypsä esikoislevy. Oma mielikuvani levystä on ollut ajattelevan miehen Whitesnake, Coverdalea ja kumppaneita kuitenkaan vähättelemättä. Asian debyytti on napakka paketti, jonka kutsun voivat kuulla hyvinkin erilaisesta musiikista pitävät ihmiset, tuulipukukansasta deadheadeihin.

Arvosanaksi levy saa neljä lohikäärmeen siipeä. (4/5)

Journey – Escape (1981)

San Franciscossa vuonna 1973 perustetun Journeyn tarina oli ajalleen melko tyypillinen: keskinkertaisen progebändin jäsenet kyllästyvät pureksimaan kynsiään ja muuttavat tyylinsä popimmaksi ja kaupallisemmaksi, keskittyen juonimaan toinen toistaan tappavampia kertosäkeitä ja kiekumaan suurista tunteista. Journey oli tästä porukasta kaikista menestyneimpien joukossa ja kuuluukin ehdottomasti 80-luvun AOR-kaanoniin. Escape oli yhtyeen suurin kaupallinen suksee, kestäen kulutusta tähänkin päivään asti: albumin hittiraita Don’t Stop Believin’ oli iTunesin historian myydyin biisi vuonna 2009.

Escape on kyllä hyvä levy, mutta mielestäni hieman yliarvostettu. Biiseissä on vähän liikaa yrittämistä: bändi koettaa verenmaku suussaan saada koko stadionin rokkaamaan ja joikaamaan mukanaan. Todelliset huippuhetket ovat kuitenkin yllättävän harvassa, vaikka joka kappaleesta löytyy kuitenkin antoisia elementtejä. Kokonaisvaikutelma on nostattava ja kannustava; hyvän mielen perjantai-illan levy. Olisin vain kaivannut jonkinlaista särmää sekoitukseen, joka nyt jää hienoisen kliiniseksi.

Albumin materiaali on perushyvää ja varsinaista valittamisen aihetta on hankala keksiä. Silti se lopullinen niitti ja ikoninen iskusävelmä jää uupumaan. Don’t Stop Believin’ on väkevä ja suorastaan elokuvamainen pelinavaus ja biisin sentimentaalista linjaa jatkaa todellinen tear-jerker Still They Ride. Rokkipaloista Stone In Love tarttuu kuin purukumi ja levyn päättävän lällyballadi Open Armsin aikana ovat yleisön sytkärit varmasti syttyneet joka puolella maailmaa. Suosittelen Escapea kaikille AOR/hard rock –diggareille, mutta joudun kuitenkin suhtautumaan siihen pienenä pettymyksenä.

Arvosanaksi levy saa kolme AOR-koppakuoriaista. (3/5)

Stevie Nicks – Bella Donna (1981)

Englantilainen runoilija John Keats (1795-1821) kirjoitti joskus: For somewhere in that sacred island dwelt / A nymph, to whom all hoofed Satyrs knelt/ At whose white feet the languid Tritons poured/ Pearls, while on land they wither’d and adored.

Tulkitsen asian niin, että John kirjoitti todellisuudessa uniensa ja näkyjensä kautta Stevie Nicksille, tuolle Fleetwood Macista karanneelle eteeriselle keijukaiskuningattarelle, joka aloitti menestyksekkään soolouransa vuoden 1981 Bella Donnalla. Levy myi ties monenkertaista platinaa ja sai myös musiikkipalstojen oodinkirjoittajat puolelleen. Myös itse söisin Stevien kädestä, joten neuvon objektiivista arvostelua hakevaa etsimään muualta.

Rokkia, kantria ja folkkia vaivattomasti sekoittava levy on upea osoitus Stevien lahjakkuudesta laulunkirjoittajana ja tulkitsijana. Erityisesti laulajana Stevie Nicks hakee vertaistaan: hänen hunajaisen noituva äänensä ei helpolla unohdu. Siinä on jotain ylimaallista, ehkäpä jopa okkulttista. Stevie itse on kieltänyt olevansa noita, mutta minun on tätä vaikea uskoa. Vain kantojen alla elävät menninkäiset tietävät totuuden.

Stevien rinnalla käväisee pari miespuolista alamaista: Tom Petty ja Don Henley. Pettyn kirjoittama hitti Stop Draggin' My Heart Around rokkaa itsevarman hillitysti, kun taas Henleyn kanssa esitetty duetto Leather and Lace on pysäyttävä balladi ja levyn parhaimmistoa. Bella Donnan väkevin hetki on kuitenkin ikoninen Edge of Seventeen, joka muuttaisi vanhainkodinkin sykkiväksi rokkiklubiksi. Solistin karisma kantaa läpi levyn, myös kohtien, jotka eivät varsinaisesti musiikillisesti säväytä. Bella Donna on levy, joka sopii joka säälle ja päälle. Erinomainen johdatus Stevie Nicksin maailmaan, josta lämpö ja lohtu säteilevät silkkisten verhojen läpi.

Arvosanaksi levy saa täydet viisi viidentoista sentin platformikenkää.

Cheap Trick – Dream Police (1979)

Menestys ei aina edellytä kaupallisten arvojen tarkoituksellista tavoittelua tai musiikillisen ilmaisun populisoimista. Tästä toimikoon esimerkkinä ikisuosikkini Cheap Trick, jonka neljäs albumi Dream Police teki tietoisen irtioton aikaisempaan voimapopin ja punkin sekoitteeseensa, lisäten biiseihin kestoa, mutkikkaita rakenteita ja orkestraatioita. Albumi oli silti menestys, jota bändi ei ole vieläkään onnistunut ylittämään. Amerikan Beatlesiksikin kutsuttu Cheap Trick kypsyi roimasti yhtyeenä, mutta säilytti silti tunnistettavuutensa ja hurmaavan charminsa sekä levyllä että lavalla. Voisin lässyttää yhtyeen ihanuudesta vaikka kuinka pitkään, mutta koetan nyt pysyä aiheessa.

Albumin nimiraita on kaikkien aikojen CT-suosikkini: vauhdikas ja dramaattinen pop-helminkäinen, joka on kuin alle neljään minuuttiin puserrettu tieteiselokuva. Biisin humoristisen orwellilainen dystopiameininki on varmasti saanut itse mestarin myhäilemään tyytyväisenä pilvien takana. Loput levystä ei yllä nimikkobiisin euforiaan, mutta lisää silti useita kappaleita CT-kaanoniin ja live-keikkojen vakiokalustoon. Viimeiseksi mainituista esimerkkinä lähes kymmenminuuttinen Gonna Raise Hell, jonka bändi osaa livenä piiskata lähes infernaalisiin sfääreihin. Levyllä kappale kuitenkin koettelee kaltaiseni tuulipukujonnen kärsivällisyyttä. Oma mielipiteeni on, että jotkut kappaleet olisivat hyötyneet pienestä tiivistämisestä, vaikkakin yhtye hallitsee uuden kokeilevamman tyylinsä suvereenisti.

Bändi on levyllä kovassa iskussa, rokaten monimuotoisemmin kuin koskaan ennen. Kaikkien kitararunkkarien eksentrinen ylijumala Rick Nielsen kepittää kuin riivattu ja rytmiryhmä tihkuu seksiä. Arvostan paljon laulaja Robin Zanderia monipuolisena vokalistina, mutta välillä miehen mylviväksi äityvä tyyli käy pahasti hermoille. Dream Police antoi yhtyeelle varmasti roppakaupalla lisää itseluottamusta erinomaisen vastaanottonsa vuoksi: vain taivas oli rajana näille neljälle rokin renessanssinerolle. Itse täytyy kuitenkin sanoa, etten aivan lankea polvilleni levyn edessä: yksittäiset biisit tekevät pahaa jälkeä mutta kokonaisuutena katseeni kääntyy kuitenkin Dream Policea edeltävän Heaven Tonightin suuntaan.

Levy saa arvosanaksi neljä viisikaulaista kitaraa. (4/5)