Abba – The Visitors (1981)

“When the summer’s over and the dark clouds hide the sun

Neither you nor I’m to blame when all is said and done.”

The Visitors oli Abban viimeinen albumi, kertakaikkisen upean yhtyeen tummasävyinen ja melankolinen joutsenlaulu. Hittejä oli mukana niukasti, Ulvaeus & Andersson –kaksikon ollessa kiinnostuneempi uusista ja kokeellisemmista musiikillisista tuulista. Itse asiassa koko yhtye oli varsin kyllästynyt olemassaoloonsa: kaikkien aikojen menestys- ja rakkaustarina oli pahoin hapantunut ja kaatunut naamalleen. Yhtyeen kiistaton keulakuva, vaalea Agnetha, paloi yhtyeen jäsenistä kenties pahiten: Abban hajoamisen jälkeen hän vetäytyi erakoksi, eikä ole tähän päivään mennessä suostunut kohtaamaan entisiä kollegoitaan eikä oikeastaan ketään muutakaan. The Visitors äänitettiin jäätävissä tunnelmissa, mutta lopputuloksena oli kuitenkin hieno albumi ja tyylikäs loppukirjoitus yhtyeen diskografialle. Tämä synkempi mature-Abba ei ole jokaisen fanin suosikki, mutta se on piste iin päälle niille hetkille, kun huomaat kahlaavasi jäisessä sohjossa lapaset hukassa.

Nimikkoraita on Abban oma Dream Police (ks. Cheap Trick –arvostelu), levyn progressiivisin ja kimurantein kappale, joka käsittelee menetyksen aiheuttamaa vainoharhaa ja kauhua. Uskokaa tai älkää, näistä lähtökohdista huolimatta biisi nappaa kiinni Abban soundin perinteisestä leikkisyydestä ja melodisuudesta. One Of Us on levyn varsinainen ”hitti”, omissa korvissani monitulkintainenkin itsesäälin kuvaus. Slipping Through My Fingers taas nivoutuu levyyn konseptiin kertomalla lapsen ja vanhemman vieraantumisesta toisistaan. Kaikilla kappaleilla on oma paikkansa ja teemansa. Materiaali ei ehkä täytä enää stadioneja, mutta levyn biisit ovat kuin pieniä kauniita maalauksia, joiden harkittuja yksityiskohtia voi unohtua pohtimaan pitkäksi aikaa.

The Visitorsin kauneusvirheeksi laskisin Two For The Price Of Onen, joka on loppukäänteellä varustettu hassunhauska tarina Björnin ja Bennyn laulamana. Biisi on periaatteessa perhanan hyvä, mutta teksti olisi pitänyt muokata alusta asti uusiksi: The Visitors ei ole mielestäni hassunhauska levy. Lisäksi haluaisin tietää, minkä vitun takia ukot ovat laulamassa, kun saatavilla oli Agnethan ja Anni-Fridin äänien jumalainen yhdistelmä? Kirjoittakaa niitä biisejä ja pitäkää päänne kiinni! Säveltäjinä miehet olivat enkelien koskettamia, mutta lauluhommista heidän olisi tullut pidättäytyä.

Albumi on Abban katalogissa tietynlainen mustahöyheninen outolintu, mutta pidän sitä suuressa arvossa ja suosittelen suuresti tutustumista. Abban musiikista on tärkeä ymmärtää, että äärimmäisestä tarttuvuudestaan (ja laskelmoivallisuudestaankin) huolimatta sen inspiraatio kumpusi todellisesta eletystä elämästä: he tekivät kappaleensa itse ja niiden avulla tulkitsivat nousevia ja murenevia unelmiaan. Maailmanlaajuisesti myydyt 380 miljoonaa myytyä levyä ovat vain sivuseikka sen rinnalla, että Abba oli oikeista ihmisistä koostunut oikea yhtye. Tarun mukaan joutsen laulaa kauneimmin juuri hetkeä ennen kuolemaansa. En tiedä onko se totta, mutta ainakin Abba poistui historiaan komeasti The Visitorsin myötä, edelleen lyömättömänä ja yhtä ikonisena.

The Visitors saa arvosanaksi neljä ja puoli muuttolintua (4,5/5)

Ajatonta kauneutta

Cher – Heart Of Stone (1989)

“Don’t you sometimes wish your heart was made of stone?”, kysyy Cherilyn Sarkisian, Popin Kuningatar, levynsä nimikkokappaleella. Varmasti varsin usea on joutunut kyseistä ajatusta käsittelemään, mutta harva niin kipeästi kuin itse Cher. Näissä tunnelmissa rokkaa Cherin 80-luvun lopun hittilevy Heart Of Stone, joka merkitsi laulajattaren paluuta kevyen musiikin parrasvaloihin. Cher panosti 80-luvulla musiikkia enemmän elokuviin ja saikin menestystä myös näyttelijänurallaan. Veri veti kuitenkin studioon, johon oli Heart Of Stonea varten kokoontunut nimekäs apurijoukko hittinikkareita, merkittävimpinä Desmond Child (I Was Made For Loving You) ja Diane Warren (Un-Break My Heart).

Albumi on Cherille hyvin räätälöityä pehmo- ja aikuisrokkia. Homman konsepti on toimivan simppeli ja maittavia koukkuja löytyy tarpeeksi. Tuotantoarvot ja estetiikka ovat kohdallaan: levyn hitikkään ykkösraidan If I Could Turn Back Timen videolla Cher kekkaloi paljastavassa asussa USA:n taistelulaiva USS Missourin kannella ja ratsastaa sen isoimmalla tykillä aitojen merisotilaiden hurratessa. Vain Cher pystyy moiseen! Just Like Jesse James on artistin oma Knocking On Heaven’s Door, nimikkoraita pysäyttää pohtimaan ja levyn keskivaiheen Love On A Rooftop välittää hykerryttävää kasariromantiikkaa.

Heart Of Stone on kuitenkin kokonaisuudessaan pettymys. Taso ei pysy alun perässä ja kuuluisien biisinkirjoittajien parhaista yrityksistä huolimatta mitäänsanomatonta rivimateriaalia on liikaa. Monissa biiseissä on liikaa taustakuoroja, pillejä ja kelloja kun pelkkä Cher rautaisella karismallaan olisi hyvin riittänyt. Valitettavasti ”mitäänsanomaton” on juurikin se luonnehdinta, joka tulee tässä mieleen liian usein. Mikä helvetin Eros Ramazzotti siellä viimeisellä biisillä vonkuu? Haluan Meat Loafin.

Sanon, että Cherin olisi pitänyt heivata kaikki mukana hääränneet bon jovit ja michael boltonit hiuksista ulos ja kutsua sen sijaan paikalle Wilsonin siskokset plokistani tutusta Heart-yhtyeestä. Nancy ja Ann olisivat varmasti potkineet uutta henkeä albumiin, jonka monet kappaleet he olisivat osanneet kirjoittaa vaikka aamupalallaan. Miksi, oi miksi en voi palata ajassa taaksepäin lyömään nyrkkiä pöytään Geffenin toimistolla? Heart Of Stone on hyvä levy ja ehdottomasti suositeltava kaikille Cheristä tykkääville, mutta siitä tulee välillä pahalle tuulelle. Muutama nappiraita kuitenkin pelastaa albumin keskinkertaisuudelta ja se saa lopulta siunaukseni.

Heart Of Stone saa arvosanaksi kolme taistelulaivaa. (3/5)

Täältä pesee

On se kyllä nätti

Meat Loaf – Dead Ringer (1981)

Kun lasketellaan eniten levyjä maailmalla menestyneitä artisteja, Meat Loaf, tuo miehekkään tuhti ja ainaisesti tuskasta pakahtumaisillaan oleva könsikäs, jostain syystä unohtuu monesti. Meat Loafin eli Michael Lee Adayn tusinallinen albumeja ovat kuitenkin myyneet kevyesti yli sata miljoonaa kopiota ja miehen vuoden 1977 Bat Out Of Hell villitsee itselleen uusia faneja edelleen ympäri maailman joka vuosi. Bat Out Of Hellin jättimäistä menestystä seurasi pitkiä ja uuvuttavia kiertueita huumeineen ja huorineen. Meat Loaf kärsi hermoromahduksesta ja yritti jopa tappaa itsensä, mutta onneksi lopulta vain menetti äänensä ja vetäytyi lepakkoluolaansa murjottamaan.

Hermoloman jälkeen ”Meats” palasi takaisin levyttämään jatkoa klassikolle. Biisinkirjoittajana toimi Jim Steinman, jonka kultaisesta kynästä olivat lähteneet monet pop-anthemit. Steinmanin säveltämän Total Eclipse Of The Heart –voimaballadin olisi alun perin pitänyt tulla Meat Loafin levylle, mutta levy-yhtiön pupelluksen vuoksi kipale päätyikin Bonnie Tylerille. Joka tapauksessa Meat Loafin ja Steinmanin yhteistyöstä syntyi Dead Ringer, joka osoittautuikin erittäin onnistuneeksi jatko-osaksi taiteellisesti ja kaupallisesti.

Dead Ringer on tyylipuhdasta Broadway-popkornia. Soundi on iso ja eeppinen, enkelikuorojen ja manalan sinfoniaorkesterien kilvan säestäessä rakkauden raastavassa kurimuksessa mylvivää artistia. Tämä ei ole mitään dieettimusiikkia, vaan Meat Loaf tunkee turvan täyteen siirappivohvelia ja juottaa päälle samppanjaa monen korkokengällisen verran. Hommaa on paikoitellen höystetty Meat Loafille tyypillisellä hirtehisellä huumorilla: esimerkkinä More Than You Deserven aina vain hurjemmaksi yltyvä petostarina ja ”romanttisesti” nimetty I’ll Kill You If You Don’t Come Back. Nimikkobiisi on levyn rokkaavampaa materiaalia ja vieraileva tähti Cher nostaa supertarttuvan kappaleen toiseen potenssiin. Dead Ringer on levy pömpöösin burleskin ystäville ja niille, joilla on tapana salaa kyynelehtiä elokuvateattereissa.

Levyllä on vain kahdeksan biisiä (joista yksi puoli minuuttia puhetta) ja itse olen havaitsevani pientä kappaleiden tarpeetonta venytystä, ilmeisesti standardikestoa tavoitellessa. Monesta kappaleesta olisi voinut tehdä hieman ilmavamman nipsaisemalla minuutin tai pari pois. Tästä huolimatta Dead Ringer on tanakka kokonaisuus, jossa ei ole täyteraitoja. Sitä ei jaksa kuunnella joka päivä, mutta sopivissa annoksissa se on tehokas tyränrytkyttäjä. Tämä on heavya kamaa, laittakaa levy soimaan ja todetkaa itse.

Dead Ringer saa arvosanaksi neljä revittyä nessupakettia. (4/5)

Häiskähän vääntää kuin riivattu

Phil Collins – Hello, I Must Be Going (1982)

Tämä levy on otos Genesiksessä rummuttaneen ja laulaneen Phil Collinsin soolouran alkuvaiheilta. Collins loi itselleen eräänlaisen rinnakkaisuran, pääbändin menestyksestä ja valtavasta arvostuksesta huolimatta. Kenties raha ja kunnia eivät voineet tyydyttää tarvetta purkaa omaa sydäntään ja tuulettaa kaappeja; olihan Collins vasta laahustanut ihmissuhteiden myrskyistä pahasti takkiinsa saaneena. Joka tapauksessa Hello, I Must Be Going on hyvin yllättävän tummissa vesissä uiskenteleva pop-albumi, jossa päällekäyvät ja paukkuvat rummut asettuvat merkilliseen kontrastiin Collinsin hunajaisen äänen kanssa.

Albumin ykkösbiisi I Don’t Care Anymore lyö kortit pöytään vastaansanomattomalla tavalla: kappaleen synkkä ja painostava tunnelma enteilevät tulevaa ukonilmaa, jossa artisti piiskaa itseään kasvavaan raivoon. Kappaleessa astiat lentelevät seinille ja sillat roihuavat vasemmalla ja oikealla. Ote on silti tarkka ja täsmällinen, kuten virtuoosimuusikolta voikin odottaa. Erittäin vakuuttavaa.

Avausraita tiivistää hyvin olennaisen tästä levystä. Collins osaa kuitenkin keventää ilmaisuaan sopivin intervallein: vihaisen ryskeen jälkeen palataan usein kepeämmän pop-sensibiliteetin pariin. Levyn ykköshitti itse asiassa on The Supremesia coveroiva You Can’t Hurry Love, jonka Collins omii itselleen isännän otteella. Versio on nappisuoritus ja kiehtovan monitulkintainen levyn vereslihaiseen kontekstiin asetettuna. Myrkyllistä sarkasmia vai viatonta toivoa rakastaa ja tulla rakastetuksi? Kuuntelija saa päättää itse.

Levy ei kuitenkaan valitettavasti jaksa viihdyttää aivan kokonaan. Kappaleita olisi voitu hieman tiivistää paikka paikoin ja muutama tylsähkö raita löytyy joukosta. Olikohan artistilla niin kova tarve julkaista levy, ettei laatu säilynyt kautta linjan? Onnistuessaan Collins kuitenkin onnistuu erinomaisesti. Hello, I Must Be Going on hieno ”tilityslevy” ja edustava otos Collinsin katalogista. Klassista Genesistä fanittaville sitä voi olla vaikea suositella, mutta muuten pidän tutustumista kannattavana. Tarttuva ja katarttinen on suloinen yhdistelmä.

Hello, I Must Be Going saa arvosanaksi kolmet virttyneet salihousut (3/5)

Tyylikäs mies tuo Phil

Kate Bush – The Kick Inside (1978)

Lähestyin The Kick Insidea varovaisen pelokkaasti. Onko tämä minun kenttääni, joka koostuu normaalisti jyystävistä voimariffeistä, imelistä balladeista ja pöyhkeistä tupeerauksista? Mitä minä teen täällä? Tuijottavatko ne? Jospa naamioidun ylhäiseksi englantilaiseksi maaherraksi, eiväthän he herra Heathcliffia ulos nauraisi. Eteenpäin, nuori dandy, seuraa sydämesi ääntä!

The Kick Inside on melko ilmiömäinen debyytti artistilta, joka kirjoitti monet kappaleistaan pahaisessa teini-iässä. Levy on hämmentävä kokonaisuus poppia ja barokkia lähes henkeäsalpaavan kauniissa paketissa. Tämä on niitä levyjä, jotka jäävät pysyvästi pyörimään nurkkiin, kurkkimaan kulmien takaa ja kuiskailemaan hämärän tunteina. Ajatonta ja riemastuttavan hienostunutta.

Olen lyhyessä ajassa kehittänyt pienoisen pakkomielteen levyn ykköshittiä, Wuthering Heightsia, kohtaan. Bushin levy-yhtiö ei halunnut kappaletta ensisingleksi, mutta artisti piti sisukkaasti päänsä ja saikin lopulta tahtonsa läpi. Tuloksena oli jättimenestys ja Bushin pysyvä askel musiikkimaailman parrasvaloihin. Itse kappale on silkkaa hunajaa ja mielikuvitusta kiihottavaa mysteeriä. Olen päättänyt olla tietoisesti lukematta Emily Brontën kirjaa, ja täten säilyttää omat mielikuvani biisin tarinasta ja henkilöhahmoista. Joskus harvoin voit kohdata laulun, jonka haluat omia ihan itsellesi, sulkea pieneen medaljonkiin ja avata kun olet yksin ja turvassa. Wuthering Heights on sellainen. 

Seuraan The Kick Insiden lumoavaa kabareeta krouvin ikkunan takaa. Sade piiskaa maata, mutta kylmyyttä en tunne. Minulla ei ole lippua, mutta en tarvitse sitä. Tällaista musiikkia ei voi vangita seinien taakse, sitä kuljettavat eteenpäin pikkulinnut ja ilmassa kieppuvat syksyn lehdet. Kuunnelkaa ja hiljentykää, tai tanssikaa ja riemuitkaa; kaikki toimii.

The Kick Inside saa arvosanaksi täydet viisi kylmää kosketusta iäisyyden tuolta puolen.

The Replacements – Tim (1985)

Tim oli 80-luvun tärkeimpiin punk rock –yhtyeisiin kuuluneen The Replacementsin ensimmäinen isolle levy-yhtiölle tehty äänite. Se pursusi estotonta soittamisen ja biisintekemisen riemua, alavireisen säröisestä sävystään huolimatta. Laulaja-kitaristi Paul Westerberg kirjoitti albumille hurjan liudan verrattomia vaihtoehtorock-anthemeja, jotka lainasivat monesti koukkunsa varsin perinteikkäiltä kevyen musiikin lähteiltä. Eräs levyn huippuhetkistä on pakahduttava Swingin Party, jonka voisi helposti kuvitella myös Roy Orbisonin laulamana. Kuriositeettina mainittakoon Tommy Ramone, joka tuotti albumin.

Westerbergin kappaleista löytää luuseriromantiikkaa ja kuvauksia yhteiskunnasta ja elämästä vieraantumisesta. Timillä esiintyvät hahmot ovat varjoisten kujien kulkijoita, joiden tarinat herättää henkiin Westerbergin, tuon rakastettavan rentun, hengästyneen raspinen ääni. Livenä The Replacements oli arvaamaton ja oikukas, perso alkoholille ja aggressiivinen soittimiaan ja kalustoaan kohtaan. Oliko bändi kenties turhautunut suosiosta, jota ei koskaan tullut? Joka tapauksessa on todellinen harmi, etteivät The Replacements ja Westerberg päässeet kunnolla nauttimaan arvostusta, jonka olisivat mielestäni ansainneet.

Timin parhaita paloja ovat jo mainittu kaunis Swingin Party, stadioneita räjäyttävät Bastards Of Young ja Left Of The Dial, unohtamatta levyn päättävää häpeämättömän sentimentaalista Here Comes A Regularia, joka on bändin oma Knockin’ On Heaven’s Door. Timin romuluiset melodiat ja vereslihaiset laulut voittivat allekirjoittaneen puolelleen varsin vakuuttavasti. On vaikea keksiä, kenelle EN suosittelisi Timiä, joka kutsuu kuuntelijansa sydämellisesti nukkavierun kotteronsa kyytiin, tarjoaa kaljan ja vie ajelulle.

Muusikolle brenkku maistuu

Pikku ryypit

New Order – Brotherhood (1986)

New Order – Brotherhood (1986)

Yksi 1980-luvun alun lupaavimmista ja omaleimaisimmista yhtyeistä, Joy Division, koki äkillisen ja traagisen lopun bändin nokkamiehen Ian Curtisin riistettyä henkensä suuremman suosion kynnyksellä. Joy Divisionin tuhkasta nousi New Order, ehdottomasti yksi Iso-Britannian rakastetuimmista bändeistä, joka julkaisi kaikkien aikojen myydyimmän kaksitoistatuumaisen singlen Blue Mondayn. Kappaletta voisi hieman liioitellen luonnehtia Englannin epäviralliseksi kansallishymniksi.

New Order otti vähitellen täydellisen pesäeron Joy Divisionin synkkään ja sisäänpäin kääntyneeseen maailmaan, luoden hurmoksellisesti sykkivän soundin, joka on äärimmäisen tunnistettava joka levyllä. Brotherhood-levyn suunta on selkeä: se ottaa määrätietoisia askeleita kohti tanssilattioita, ekstaasihuumeita ja Ibizan loppumattomia bileitä. Manchester ja sen legendaarinen Hacienda-klubi olivat eräitä popkulttuurin kiintopisteitä 80-luvun lopulla, ja New Order hääräsi kuninkaana keskellä kaikkea. New Order on itselleni henkilökohtaisesti aina mystinen nuoruuden lähde, josta olen huomannut ammentavani vuodesta toiseen. Näiden levyjen tuoreus ja innostavuus ei katoa koskaan.

Brotherhood lohkaistiin kahteen osaan: a-puoli koostuu perinteisemmistä pop-kipaleista, kun taas b-puoli on suurelta osin pyhitetty tanssittavammalle materiaalille. Bändi on todella kovassa iskussa, sävelkynä on terävä ja kappaleet tarttuvat kuin liima. Brotherhood on erinomainen valinta New Orderista kiinnostuneelle uudelle kuuntelijalle ja on edustava esimerkki bändin repertuaarista. Biisit soivat isosti ja poljento on hektinen, mutta New Orderin musiikki säilyttää silti tunnusomaisen ilmavuutensa tavalla, jota on vaikea selittää. Kuunnelkaa itse. Naapurinpoikamainen vokalisti Bernard Sumner ei todellakaan ole maailman monipuolisin tai mieleenpainuvin laulaja, mutta jollain tavalla hänenkin osansa sulautuu erottamattomasti New Orderin unohtumattomaan soundiin. New Order oli korskeimpina vuosinaan hämmentävän tiiviisti yhteen hitsautunut bändi.

Brotherhood saa arvosanaksi täydet viisi merkillistä rakkauskolmiodraamaa.