Europe – Out Of This World (1988)

Kun minulta kerran kysyttiin kolmea hyvää asiaa, jotka olivat tulleet Ruotsista, vastasin: “Abba, nuuska ja kuninkaalliset”. Jos olisin viitsinyt miettiä kunnolla, olisi Europe, tuo 80-luvun tukkarokin kimalteleva kruununjalokivi, saattanut hyvinkin ainakin yrittää syrjäyttää yhtä edellä mainitusta kolmikosta. Europe teki raamatullisiin mittasuhteisiin ulottuneen läpimurron vuonna 1986 The Final Countdown –levyllään. Lähes koko maailma sekosi svenssonien eeppisten voimaballadien edessä. Viimeinen lähtölasku oli totisesti alkanut. Kukaan ei tietänyt, minne, mutta levyn perintö oli pysyvästi hakattu rokin elävään peruskiveen.

Seuraava levy, Out Of This World, ei tietenkään pystynyt vastaamaan edeltäjänsä saavutuksia, mutta se menestyi silti erinomaisesti. Kiertueet osoittautuivat kuitenkin pettymyksiksi: ehkä the Final Countdown oli ollut liiankin suosittu aiemmin. Joka tapauksessa isojen poikien mukaan Europe joutui vääntämään kovasti kättä esiintymisjärjestyksistään nukketeatterien ja muiden arkisempien aktien kanssa. Mainittakoon myös, että yhtyeen perustajajäsen, kitaristi John Norum päätti ennen uuden levyn julkaisua jättää yhtyeen, joka oli hänen mielestään muuttunut rehdistä rockbändistä puunatuksi ja sisäsiistiksi pikkutyttöjä villitseväksi pellekouluksi. Vessajonossa kuulemani tarinan mukaan hän vetäytyi skånelaiseen pystybaariin tai pitseriaan jyystämään heviriffejä paikallisille niittinaamoille ja tanskalaisturisteille.

Levystä sen verran, että se on äärimmäisen tasavahva kokonaisuus. Levyn lähes gospelmaisesti aloittava Superstitious on selkein hitti. Out Of This Worldin musiikki on kautta linjan hyvälle tuulelle laittavaa taidokasta aikuisrokkia, jossa vekkulit koskettimet siivittävät voimariffien ja melodramaattisten vokaalien kiihkeää tehosyöttöä. Europe ei todellakaan ole mikään Motley Crue: vaaran tunnetta ei ole nimeksikään, eikä siihen myöskään edes pyritty. Albumi kyllä rokkaa, mutta riittävän siististi, jotta areena ei palaisi poroksi ennen seuraavaa esiintyjää. Itseäni moinen ei haittaa, onhan noita räkijöitä nähty jo aika monesti. Europe kuuluikin hyvisten joukkoon.

Perusvarmuus voi kuitenkin muuttua myös tasapaksuudeksi, ja muutamaan otteeseen Out Of This World on sortua tälle laihalle tielle. Yllättävää kyllä, hurjista paineistaan huolimatta bändi ei yliyritä tai vaikuta epätoivoiselta. Olisin kuitenkin kaivannut muutamaa hieman mieleenpainuvampaa raitaa, ehkä paria pykälää dominoivampia koskettimia ja yhtä tai kahta hippusen särmikkäämpää kitarasooloa. En myöskään huomannut ojentavani kohti nessupakettia kertaakaan levyn päättävän Tomorrow-balladin aikana. Kritiikki on kuitenkin aika kädenlämpöistä vettä Out Of This Worldin sytyttävyyden rinnalla. Kaikki pehmorokkarit ja maitoparrat, tarkistakaa tämä levy. Never say die!

Out Of This World saa arvosanaksi neljä käherrintä ja fööniä. (4/5)

Nuoret ja pörröiset rokkarit

Marillion – Misplaced Childhood (1985)

Minä en tajua progebändeistä juurikaan mitään. Omissa oudoissa ennakkoluuloissani ne ovat etäisiä, vieraantuneita ja itsetarkoituksellisen vaikeaselkoisia. Olen hyvin todennäköisesti väärässä, mutta joskus huonosta ensivaikutelmasta toipuminen voi kestää kauan. Joka tapauksessa olen kiitollinen saamastani vinkistä, joka kertoi progressiivisuuden ja 80-luvun soundin ja tunnelman tyylikkäästi yhdistävästä levystä. Tuo levy on Marillionin suurin hittialbumi Misplaced Childhood. Oi kyllä, j’entend ton coeur!

Misplaced Childhood on kunnianhimoinen konseptilevy, jota yhtyeellä oli tapana soittaa putkeen alusta loppuun yhtenä biisinä. Levyn alkupuolella bändi iskee tiskiin kaksi isointa hittiään: Kayleighin ja Lavenderin. Kayleigh kertoo hyvin suoraan ja aseistariisuvasti tavasta, jolla ihminen tarraa rakkauteen kiinni, vaikka se olisi jo menetetty ja kuollut. Kyseessä on lähes täydellinen soft-rock kappale, jonka kepeän sentimentaaliselle tasolle ei moni 80-luvun tuotoksista pääse. Ei lähellekään. Lavender kulkee kauniisti pianon johdattelemana pohdiskelevampiin maisemiin, lyriikoiden lainatessa koukkunsa vanhasta englantilaisesta kansanrunoudesta. Olen vain harvoin törmännyt levyyn, joka alkaa näin vastustamattomalla tavalla, eikä petä myöhemminkään.

Levy on kokonaisuudessaan anekdoottimainen ja teemoissaan poukkoileva. Sanat on kirjoitettu enemmän tai vähemmän aineissa, mutta huomaan, että tämä ei kuitenkaan ärsytä. Lyyrikkona toimivan Fishin symbolistinen ajatuksenvirta kiehtoo, mutta ei turhauta. Bändi solmii Fishin tekstit yhteen musiikillaan, joka on henkeäsalpaavan kaunista. Harvoin olen kohdannut musiikiltaan yhtä uljaasti liitävää levyä kuin Misplaced Childhood. Progeahan se on, mutta kuitenkin äärimmäisen helppo kuunnella ja laittaa uudelleen soimaan. Sointi on kuulas ja nostattava, balsamia kolhiintuneelle sielulle. Misplaced Childhood väistää kaikki aiemmin mainitsemani ennakkoluulot viileästä etäisyydestä, koska se tuntuu tulevan hyvin lähelle.

Misplaced Childhood on erinomaisen piristävä levy, joka osaa astua myös pois varjoistaan. Se hellii lämpimästi korvia ja kiihottaa mielikuvitusta kielikuvillaan. Tässä tapauksessa rock-albumin normaalimittaan on mahdutettu häkellyttävän rikas kirjo musiikkia ja lyriikkaa. Misplaced Childhood oli ansaitusti jättimenestys julkaisuvuonnaan. Marillion oli musiikillaan sukua progressiivisemmille, menneille vuosikymmenille, joten onkin huvittavaa ja riemastuttavaa, kuinka se tuli ja niin vaivattomasti päihitti koko 80-luvun. Ainakin näin kävi minun silmissäni ja korvissani.

Misplaced Childhood saa arvosanaksi täydet viisi sinistä enkeliä.

Fish: komea mies ja melkoinen vekkuli