Pixies – Doolittle (1989)

Plokini on pitkälti käsitellyt 80-luvun musatarjontaa melodisen ja aikuiseen makuun vetoavan rokin kautta. Mihin se kaikki sitten katosi jos meininki oli muka niin hyvä: kalja huurteista, naiset villejä ja miehet korskeita? Yritän selittää. Jotain kummallista tapahtui Neuvostoliiton romahtaessa, Berliinin muurin murtuessa ja ydinsodan uhan väistyessä: hauskanpito kiellettiin, rakkaudesta tuli suuri latteus ja nuorista angstisia slackereita. Mikä ihmisiä vaivaa? Populaarimusiikissa näkyivät asenteiden muutokset: tukka silmillä repaleisessa paidassa esiintyvä sänkinen hippi olikin nyt juhlittu idoli, eikä häntä heivattu enää suoraan tukasta pihalle bileistä. Kasarisoundi katsoi itseään peiliin ja myönsi katkeran tappionsa: ilman kunnianhimoa ja eteenpäin vievää visiota on turha odottaa muuta käteen kuin hikistä luuta. Kaikki oli vitun pilalla ja se oli oma vika.

Tulkintani mukaan yksi varsin merkittäviä pop-musiikkia mädättäneitä bändejä oli Bostonista kotoisin oleva eksentrinen Pixies. Alternative-rock oli ilmiönä ja alakulttuurina elänyt ja kuplinut tasaisesti pinnan alla koko 80-luvun ajan ja kärsivällisesti odottanut heikkouden merkkiä puppelirokkareilta, valmiina käymään ahnaasti jugulaariin kiinni. Pixies oli räiskyvä ja arvaamaton yhdistelmä eri musiikin makuja ja ilmaisutyylejä: he lainasivat estottomasti esimerkiksi surffirokista ja latinosoundeista, lopputuloksen saattaessa kuulostaa yhtä lailla linnun liverrykseltä tai ruosteiselta moottorisahalta. Kaiken kukkuraksi myöhemmin Jope Ruonansuun kaksoisolentona menestynyt laulaja-kitaristi Black Francis sotki pop-sensibiliteettiä edelleen psykedeelisen raamatuksellisilla sanoituksillaan. Doolittlea pidetään bändin priimatuotteena ja olen samaa mieltä: 38 minuuttia kestävä istunto on intensiivinen, hämmentävä ja hauska.

Onhan se myönnettävä, että Doolittle on aivan ansaitusti kovassa maineessa: aloitusraita Debaser on järkensä menettäneen kohkaamista, jossa Buñuelin elokuva änkeää itsensa supertarttuvaan säröpoppiin. Sama meno ei ole kaukana muustakaan albumista, joka on tiiviisti pakattu täyteen koukkua, piikkiä ja suloisia sointujen viiltoja. Doolittlella avant garde ja tuularimeininki ovat sopusoinnussa: jopa kaltaiseni AOR-ääliöt voivat kuluttaa sitä kuin mielipuolet. Black Francisin biisikynä oli tappavan tarkka: musiikki huojuu ja heiluu kuin taivaisiin kurkottava Baabelin torni, mutta ei suostu kaatumaan, muuten kuin piloillaan.

Sanoitukset ovat ainoa puoli, jossa en osaa olla selkeästi yhtä mieltä. Kyseessä on makuasia, mutta itse arvostan selkeämpää ja suorempaa tyyliä lyriikoissa kuin psykedeliaa, symbolismia ja poukkoilevia assosiaatioita. Black Francisin sanat ovat välillä pikkunäppärää kikkailua, joka jättää turhautuneeksi, koska biisi tuntuu jäävän puolitiehen koko potentiaalistaan. Teemat voivat olla mitä vaan: pummit myyvät itseään ja ekokatastrofi nielee miehen, Jumalan ja paholaisen. Kyllä minä oikeastaan tykkään, en vain osaa aina myöntää sitä itselleni. Doolittle on niin vinkeä paketti, että melkein annan sille anteeksi lempimusiikkini teurastamisen. Ärsyttää arvostella tällaista paskaa, mutta historiallinen konteksti on maisterille tärkeä asia.

Doolittle saa arvosanaksi neljä auki viillettyä silmämunaa. (4/5)

Haddock on saanut rautaisannoksen Pixiesia