Pixies – Doolittle (1989)

Plokini on pitkälti käsitellyt 80-luvun musatarjontaa melodisen ja aikuiseen makuun vetoavan rokin kautta. Mihin se kaikki sitten katosi jos meininki oli muka niin hyvä: kalja huurteista, naiset villejä ja miehet korskeita? Yritän selittää. Jotain kummallista tapahtui Neuvostoliiton romahtaessa, Berliinin muurin murtuessa ja ydinsodan uhan väistyessä: hauskanpito kiellettiin, rakkaudesta tuli suuri latteus ja nuorista angstisia slackereita. Mikä ihmisiä vaivaa? Populaarimusiikissa näkyivät asenteiden muutokset: tukka silmillä repaleisessa paidassa esiintyvä sänkinen hippi olikin nyt juhlittu idoli, eikä häntä heivattu enää suoraan tukasta pihalle bileistä. Kasarisoundi katsoi itseään peiliin ja myönsi katkeran tappionsa: ilman kunnianhimoa ja eteenpäin vievää visiota on turha odottaa muuta käteen kuin hikistä luuta. Kaikki oli vitun pilalla ja se oli oma vika.

Tulkintani mukaan yksi varsin merkittäviä pop-musiikkia mädättäneitä bändejä oli Bostonista kotoisin oleva eksentrinen Pixies. Alternative-rock oli ilmiönä ja alakulttuurina elänyt ja kuplinut tasaisesti pinnan alla koko 80-luvun ajan ja kärsivällisesti odottanut heikkouden merkkiä puppelirokkareilta, valmiina käymään ahnaasti jugulaariin kiinni. Pixies oli räiskyvä ja arvaamaton yhdistelmä eri musiikin makuja ja ilmaisutyylejä: he lainasivat estottomasti esimerkiksi surffirokista ja latinosoundeista, lopputuloksen saattaessa kuulostaa yhtä lailla linnun liverrykseltä tai ruosteiselta moottorisahalta. Kaiken kukkuraksi myöhemmin Jope Ruonansuun kaksoisolentona menestynyt laulaja-kitaristi Black Francis sotki pop-sensibiliteettiä edelleen psykedeelisen raamatuksellisilla sanoituksillaan. Doolittlea pidetään bändin priimatuotteena ja olen samaa mieltä: 38 minuuttia kestävä istunto on intensiivinen, hämmentävä ja hauska.

Onhan se myönnettävä, että Doolittle on aivan ansaitusti kovassa maineessa: aloitusraita Debaser on järkensä menettäneen kohkaamista, jossa Buñuelin elokuva änkeää itsensa supertarttuvaan säröpoppiin. Sama meno ei ole kaukana muustakaan albumista, joka on tiiviisti pakattu täyteen koukkua, piikkiä ja suloisia sointujen viiltoja. Doolittlella avant garde ja tuularimeininki ovat sopusoinnussa: jopa kaltaiseni AOR-ääliöt voivat kuluttaa sitä kuin mielipuolet. Black Francisin biisikynä oli tappavan tarkka: musiikki huojuu ja heiluu kuin taivaisiin kurkottava Baabelin torni, mutta ei suostu kaatumaan, muuten kuin piloillaan.

Sanoitukset ovat ainoa puoli, jossa en osaa olla selkeästi yhtä mieltä. Kyseessä on makuasia, mutta itse arvostan selkeämpää ja suorempaa tyyliä lyriikoissa kuin psykedeliaa, symbolismia ja poukkoilevia assosiaatioita. Black Francisin sanat ovat välillä pikkunäppärää kikkailua, joka jättää turhautuneeksi, koska biisi tuntuu jäävän puolitiehen koko potentiaalistaan. Teemat voivat olla mitä vaan: pummit myyvät itseään ja ekokatastrofi nielee miehen, Jumalan ja paholaisen. Kyllä minä oikeastaan tykkään, en vain osaa aina myöntää sitä itselleni. Doolittle on niin vinkeä paketti, että melkein annan sille anteeksi lempimusiikkini teurastamisen. Ärsyttää arvostella tällaista paskaa, mutta historiallinen konteksti on maisterille tärkeä asia.

Doolittle saa arvosanaksi neljä auki viillettyä silmämunaa. (4/5)

Haddock on saanut rautaisannoksen Pixiesia

Def Leppard – Hysteria (1987)

Kahdeksankymmentäluvun puoleenväliin mennessä Def Leppard oli täydellisesti hylännyt juurensa brittiläisessä heavy metallin uudessa aallossa. Raskas meno sai luvan väistyä kiillotetun pehmorokin tieltä näiden puppelisankarien lähtiessä haastamaan Michael Jacksonin Thrilleriä, tavoitteenaan kirkas, absoluuttisen täydellinen kaupallinen soundi. Tässäkin blogissa mainittu säveltäjä-tuottajanero Jim Steinman istui pahaa aavistamattomana lasien taakse mielessään raaka ja välitön rock-albumi, mutta sai bändiltä nopeasti kenkää jo lähes ensimmäisen tupakkatauon jälkeen. En ole yllättynyt.

Näistä lähtökohdista käynnistyi pahamaineinen kolme vuotta kestänyt äänitysprosessi, joka olisi helposti vienyt normaalin ihmisen hourulaan tai aikaiseen hautaan. Sairaalloinen perfektionismi, uusi ja tuntematon äänitysteknologia sekä onnettomuudet ja taudit pitivät huolta siitä, että Hysteria syntyi puhtaasta tuskasta ja turhautumisesta. Se on myös suuri tribuutti periksiantamattomuudelle, visiolle ja veljeydelle. Välillä miehiä kaatui kuin Vietnamissa, mutta korvaajia ei edes yritetty etsiä. Kärsimysnäytelmällä olikin onnellinen päätös ja albumi osoittautui jättimenestykseksi ja osaseksi 80-luvun pop-kaanonia.

Hysteria on kuin raivotautisen kiimainen puudeli, joka ryntää suoraan nuolemaan poskeasi ja rynkyttämään jalkaasi. Tällä hauvalla on kuitenkin myös muskelit, jolla se pitää sinut paikoillaan koko luonnollisen tapahtuman ajan. Leppymättömän levyn jokainen nuotti ja ääni on loppuun asti viilattu, eikä mitään tapahdu sattumalta. Vähäisinkin kitaran vonkaisu ja laulajan läähätys välittää polttavaa seksuaalista kaipausta ja pöyhkeää kunnianhimoa. Bändi oli matkalla tähtiin, kokaiiniin ja huolimattomiin naisiin, eikä yksikään este ollut liian korkea. On varmastikin tullut selväksi, että tämän tuotetumpaa ja laskelmoidumpaa levyä on vaikea löytää. Albumin kaikessa limaisuudessa on kuitenkin jotain aidosti autenttista ja mikä tärkeintä, biisit ovat aivan perhanan hyviä. Rocket, Animal ja Gods of War, monien muiden lisäksi, ovat näytteitä ilmiömäisestä kyvystä tehdä biisistä munaskuita rytkyttävä hitti. Hysterialta ei lohkaistu yhtään vähempää kuin seitsemän sinkkua kuuntelijoiden iloksi.

Avoimella mielellä ja huumorintajulla varustetulle kuulijalle Hysteria voi tarjota nautintoa ja kuumia hetkiä vuosiksi. Ainoaksi albumin miinukseksi (hirveän kannen lisäksi) itse laskisin järkyttävän pituuden. Paikat voivat puutua pahastikin, kun tätä lätkytystä pitää kuunnella peräti reilu tunti. Tämäkin johtuu bändin ambitioista tehdä elämää suurempi lätty, jonka jälkeen ei enää juurikaan tarvitsisi levykaupassa vierailla. Itse en ole levyn edessä enää hysteerinen teinipoika niin kuin vuosia sitten, mutta edelleen huomaan lisääväni eroottisen ähkäisyn joka virkkeen perään kuuntelusession jälkeen, oih.

Hysteria saa arvosanaksi neljä ilmassa lentävää irtoraajaa. (4/5)

Yhdeksän kättä ja riittävästi kutreja

Strangeways – Native Sons (1988)

Joskus harvoin voi onnekkaasti törmätä tuntemattomaan levyyn ja kokea rakkautta ensikuulemalta. Joskus harvoin eloton esine, albumi, osoittautuu kauan kadonneena olleeksi parhaaksi ystäväksesi ja sielunkumppaniksesi. Joskus harvoin voit löytää ajelehtivan aarteen, jota et ole osannut etsiä oikeasta suunnasta. Strangewaysin toinen albumi vuodelta 1988, Native Sons, on kaikkea tätä typerien sanojen helinää. On ällistyttävä ja raivostuttava ajatus, että se on hautautunut unohdettujen lupausten hämärään arkistoon, josta sattumanvarainen musanörttikynäniska saattaa sen hoksata, jos nenänkaivamiseltaan ennättää.

Native Sons on yksinkertaisesti pirun komean kuuloista melodista ja sähäkkää aikuisrokkia. Bändi oli Skotlannin Glasgow’sta kotoisin, mutta hommasi uskottavuuden vuoksi lahjakkaan jenkkivokalistin, joka oli heittänyt keikkaa mm. Michael Boltonin taustalaulajana. Native Sons sai muutaman musiikkitoimittajan hysteerisen ekstaasin partaalle, mutta todellinen menestys jäi minimaalisen radiosoiton vuoksi vähäiseksi. Voimme ehkä melodramaattisesti ajatella, että aikuisrockgenren kaikkein suurenmoisin tuotos tuli hitusen liian myöhään, kun kuuntelijat olivat jo kyllästyneet ja etsimässä uusia tuulia. Eräs intohimoinen Strangeways-fani väittää, että Native Sonsin iso läpimurto olisi merkinnyt grungen tulemisen lykkääntymistä usealla vuodella tai jopa lopullisesti. Aika rohkeasti muotoiltu, mutta ainakin vähän totta se on.

Alansa suuret tähdet, kuten Journey ja Foreigner, ovat pahassa pulassa Native Sonsin voiman edessä. Albumi yksinkertaisesti tekee kaiken hieman paremmin kuin menestyneemmät kilpailijansa ja jättää nämä auttamattomasti puremaan pölyä: kappaleissa on hengästyttävää kunnianhimoa ja kiimaa, jota ei voi kuin kunnioittaa. Strangewaysin musiikki on aikakaudelleen erittäin tunnistettavaa ja populaaria, mutta siinä on sydäntä ja sielua tavalla, jonka koen vaikeaksi selittää. On myös hauska kuunnella kerrankin AOR-bändiä, jossa rumpalikin päästelee sydämensä kyllyydestä ja välillä nappaa huomion pois kiekujilta ja kitaranvonguttajilta. Native Sonsin tuotantojälki on kirkkaan ja kuulaan kuuloista tehorokkia, joka täyttää tilan laajalla soundillaan. Vipuja vetelemässä ja nappeja painamassa oli Roxy Musicia ja Sladea ansiokkaasti tuottanut John Punter.

Native Sons on arvostelemistani levyistä asti kenties tähän mennessä tasavahvin, ja pelkästään positiivisessa mielessä. Jokainen kappale on oma pikantti persoonallisuutensa, enkä kutsuisi ainuttakaan biisiä täyteraidaksi tai keskiverroksi edes ase ohimolla. Bändillä on tyylilajinsa koko repertuaari suvereenisti hallussa: häpeämätön sentimentaalisuus, melodisuus ja eeppinen rokkaavuus isolla soundilla. Kai se lopullinen ero muihin tukkarokkaajiin tulee lopulta siitä, että biisit ovat vain parempia. Native Sons oli selkeällä marginaalilla itselleni vuonna 2013 kuulluista paras levy. Jos AOR on lähellä sydäntäsi, elämäsi on ollut tyhjää, kunnes hommaat tämän levyn.

Native Sons saa arvosanaksi täydet viisi öisen sateista Los Angelesin katua.

Neroja

Europe – Out Of This World (1988)

Kun minulta kerran kysyttiin kolmea hyvää asiaa, jotka olivat tulleet Ruotsista, vastasin: “Abba, nuuska ja kuninkaalliset”. Jos olisin viitsinyt miettiä kunnolla, olisi Europe, tuo 80-luvun tukkarokin kimalteleva kruununjalokivi, saattanut hyvinkin ainakin yrittää syrjäyttää yhtä edellä mainitusta kolmikosta. Europe teki raamatullisiin mittasuhteisiin ulottuneen läpimurron vuonna 1986 The Final Countdown –levyllään. Lähes koko maailma sekosi svenssonien eeppisten voimaballadien edessä. Viimeinen lähtölasku oli totisesti alkanut. Kukaan ei tietänyt, minne, mutta levyn perintö oli pysyvästi hakattu rokin elävään peruskiveen.

Seuraava levy, Out Of This World, ei tietenkään pystynyt vastaamaan edeltäjänsä saavutuksia, mutta se menestyi silti erinomaisesti. Kiertueet osoittautuivat kuitenkin pettymyksiksi: ehkä the Final Countdown oli ollut liiankin suosittu aiemmin. Joka tapauksessa isojen poikien mukaan Europe joutui vääntämään kovasti kättä esiintymisjärjestyksistään nukketeatterien ja muiden arkisempien aktien kanssa. Mainittakoon myös, että yhtyeen perustajajäsen, kitaristi John Norum päätti ennen uuden levyn julkaisua jättää yhtyeen, joka oli hänen mielestään muuttunut rehdistä rockbändistä puunatuksi ja sisäsiistiksi pikkutyttöjä villitseväksi pellekouluksi. Vessajonossa kuulemani tarinan mukaan hän vetäytyi skånelaiseen pystybaariin tai pitseriaan jyystämään heviriffejä paikallisille niittinaamoille ja tanskalaisturisteille.

Levystä sen verran, että se on äärimmäisen tasavahva kokonaisuus. Levyn lähes gospelmaisesti aloittava Superstitious on selkein hitti. Out Of This Worldin musiikki on kautta linjan hyvälle tuulelle laittavaa taidokasta aikuisrokkia, jossa vekkulit koskettimet siivittävät voimariffien ja melodramaattisten vokaalien kiihkeää tehosyöttöä. Europe ei todellakaan ole mikään Motley Crue: vaaran tunnetta ei ole nimeksikään, eikä siihen myöskään edes pyritty. Albumi kyllä rokkaa, mutta riittävän siististi, jotta areena ei palaisi poroksi ennen seuraavaa esiintyjää. Itseäni moinen ei haittaa, onhan noita räkijöitä nähty jo aika monesti. Europe kuuluikin hyvisten joukkoon.

Perusvarmuus voi kuitenkin muuttua myös tasapaksuudeksi, ja muutamaan otteeseen Out Of This World on sortua tälle laihalle tielle. Yllättävää kyllä, hurjista paineistaan huolimatta bändi ei yliyritä tai vaikuta epätoivoiselta. Olisin kuitenkin kaivannut muutamaa hieman mieleenpainuvampaa raitaa, ehkä paria pykälää dominoivampia koskettimia ja yhtä tai kahta hippusen särmikkäämpää kitarasooloa. En myöskään huomannut ojentavani kohti nessupakettia kertaakaan levyn päättävän Tomorrow-balladin aikana. Kritiikki on kuitenkin aika kädenlämpöistä vettä Out Of This Worldin sytyttävyyden rinnalla. Kaikki pehmorokkarit ja maitoparrat, tarkistakaa tämä levy. Never say die!

Out Of This World saa arvosanaksi neljä käherrintä ja fööniä. (4/5)

Nuoret ja pörröiset rokkarit

Marillion – Misplaced Childhood (1985)

Minä en tajua progebändeistä juurikaan mitään. Omissa oudoissa ennakkoluuloissani ne ovat etäisiä, vieraantuneita ja itsetarkoituksellisen vaikeaselkoisia. Olen hyvin todennäköisesti väärässä, mutta joskus huonosta ensivaikutelmasta toipuminen voi kestää kauan. Joka tapauksessa olen kiitollinen saamastani vinkistä, joka kertoi progressiivisuuden ja 80-luvun soundin ja tunnelman tyylikkäästi yhdistävästä levystä. Tuo levy on Marillionin suurin hittialbumi Misplaced Childhood. Oi kyllä, j’entend ton coeur!

Misplaced Childhood on kunnianhimoinen konseptilevy, jota yhtyeellä oli tapana soittaa putkeen alusta loppuun yhtenä biisinä. Levyn alkupuolella bändi iskee tiskiin kaksi isointa hittiään: Kayleighin ja Lavenderin. Kayleigh kertoo hyvin suoraan ja aseistariisuvasti tavasta, jolla ihminen tarraa rakkauteen kiinni, vaikka se olisi jo menetetty ja kuollut. Kyseessä on lähes täydellinen soft-rock kappale, jonka kepeän sentimentaaliselle tasolle ei moni 80-luvun tuotoksista pääse. Ei lähellekään. Lavender kulkee kauniisti pianon johdattelemana pohdiskelevampiin maisemiin, lyriikoiden lainatessa koukkunsa vanhasta englantilaisesta kansanrunoudesta. Olen vain harvoin törmännyt levyyn, joka alkaa näin vastustamattomalla tavalla, eikä petä myöhemminkään.

Levy on kokonaisuudessaan anekdoottimainen ja teemoissaan poukkoileva. Sanat on kirjoitettu enemmän tai vähemmän aineissa, mutta huomaan, että tämä ei kuitenkaan ärsytä. Lyyrikkona toimivan Fishin symbolistinen ajatuksenvirta kiehtoo, mutta ei turhauta. Bändi solmii Fishin tekstit yhteen musiikillaan, joka on henkeäsalpaavan kaunista. Harvoin olen kohdannut musiikiltaan yhtä uljaasti liitävää levyä kuin Misplaced Childhood. Progeahan se on, mutta kuitenkin äärimmäisen helppo kuunnella ja laittaa uudelleen soimaan. Sointi on kuulas ja nostattava, balsamia kolhiintuneelle sielulle. Misplaced Childhood väistää kaikki aiemmin mainitsemani ennakkoluulot viileästä etäisyydestä, koska se tuntuu tulevan hyvin lähelle.

Misplaced Childhood on erinomaisen piristävä levy, joka osaa astua myös pois varjoistaan. Se hellii lämpimästi korvia ja kiihottaa mielikuvitusta kielikuvillaan. Tässä tapauksessa rock-albumin normaalimittaan on mahdutettu häkellyttävän rikas kirjo musiikkia ja lyriikkaa. Misplaced Childhood oli ansaitusti jättimenestys julkaisuvuonnaan. Marillion oli musiikillaan sukua progressiivisemmille, menneille vuosikymmenille, joten onkin huvittavaa ja riemastuttavaa, kuinka se tuli ja niin vaivattomasti päihitti koko 80-luvun. Ainakin näin kävi minun silmissäni ja korvissani.

Misplaced Childhood saa arvosanaksi täydet viisi sinistä enkeliä.

Fish: komea mies ja melkoinen vekkuli

Abba – The Visitors (1981)

“When the summer’s over and the dark clouds hide the sun

Neither you nor I’m to blame when all is said and done.”

The Visitors oli Abban viimeinen albumi, kertakaikkisen upean yhtyeen tummasävyinen ja melankolinen joutsenlaulu. Hittejä oli mukana niukasti, Ulvaeus & Andersson –kaksikon ollessa kiinnostuneempi uusista ja kokeellisemmista musiikillisista tuulista. Itse asiassa koko yhtye oli varsin kyllästynyt olemassaoloonsa: kaikkien aikojen menestys- ja rakkaustarina oli pahoin hapantunut ja kaatunut naamalleen. Yhtyeen kiistaton keulakuva, vaalea Agnetha, paloi yhtyeen jäsenistä kenties pahiten: Abban hajoamisen jälkeen hän vetäytyi erakoksi, eikä ole tähän päivään mennessä suostunut kohtaamaan entisiä kollegoitaan eikä oikeastaan ketään muutakaan. The Visitors äänitettiin jäätävissä tunnelmissa, mutta lopputuloksena oli kuitenkin hieno albumi ja tyylikäs loppukirjoitus yhtyeen diskografialle. Tämä synkempi mature-Abba ei ole jokaisen fanin suosikki, mutta se on piste iin päälle niille hetkille, kun huomaat kahlaavasi jäisessä sohjossa lapaset hukassa.

Nimikkoraita on Abban oma Dream Police (ks. Cheap Trick –arvostelu), levyn progressiivisin ja kimurantein kappale, joka käsittelee menetyksen aiheuttamaa vainoharhaa ja kauhua. Uskokaa tai älkää, näistä lähtökohdista huolimatta biisi nappaa kiinni Abban soundin perinteisestä leikkisyydestä ja melodisuudesta. One Of Us on levyn varsinainen ”hitti”, omissa korvissani monitulkintainenkin itsesäälin kuvaus. Slipping Through My Fingers taas nivoutuu levyyn konseptiin kertomalla lapsen ja vanhemman vieraantumisesta toisistaan. Kaikilla kappaleilla on oma paikkansa ja teemansa. Materiaali ei ehkä täytä enää stadioneja, mutta levyn biisit ovat kuin pieniä kauniita maalauksia, joiden harkittuja yksityiskohtia voi unohtua pohtimaan pitkäksi aikaa.

The Visitorsin kauneusvirheeksi laskisin Two For The Price Of Onen, joka on loppukäänteellä varustettu hassunhauska tarina Björnin ja Bennyn laulamana. Biisi on periaatteessa perhanan hyvä, mutta teksti olisi pitänyt muokata alusta asti uusiksi: The Visitors ei ole mielestäni hassunhauska levy. Lisäksi haluaisin tietää, minkä vitun takia ukot ovat laulamassa, kun saatavilla oli Agnethan ja Anni-Fridin äänien jumalainen yhdistelmä? Kirjoittakaa niitä biisejä ja pitäkää päänne kiinni! Säveltäjinä miehet olivat enkelien koskettamia, mutta lauluhommista heidän olisi tullut pidättäytyä.

Albumi on Abban katalogissa tietynlainen mustahöyheninen outolintu, mutta pidän sitä suuressa arvossa ja suosittelen suuresti tutustumista. Abban musiikista on tärkeä ymmärtää, että äärimmäisestä tarttuvuudestaan (ja laskelmoivallisuudestaankin) huolimatta sen inspiraatio kumpusi todellisesta eletystä elämästä: he tekivät kappaleensa itse ja niiden avulla tulkitsivat nousevia ja murenevia unelmiaan. Maailmanlaajuisesti myydyt 380 miljoonaa myytyä levyä ovat vain sivuseikka sen rinnalla, että Abba oli oikeista ihmisistä koostunut oikea yhtye. Tarun mukaan joutsen laulaa kauneimmin juuri hetkeä ennen kuolemaansa. En tiedä onko se totta, mutta ainakin Abba poistui historiaan komeasti The Visitorsin myötä, edelleen lyömättömänä ja yhtä ikonisena.

The Visitors saa arvosanaksi neljä ja puoli muuttolintua (4,5/5)

Ajatonta kauneutta

Cher – Heart Of Stone (1989)

“Don’t you sometimes wish your heart was made of stone?”, kysyy Cherilyn Sarkisian, Popin Kuningatar, levynsä nimikkokappaleella. Varmasti varsin usea on joutunut kyseistä ajatusta käsittelemään, mutta harva niin kipeästi kuin itse Cher. Näissä tunnelmissa rokkaa Cherin 80-luvun lopun hittilevy Heart Of Stone, joka merkitsi laulajattaren paluuta kevyen musiikin parrasvaloihin. Cher panosti 80-luvulla musiikkia enemmän elokuviin ja saikin menestystä myös näyttelijänurallaan. Veri veti kuitenkin studioon, johon oli Heart Of Stonea varten kokoontunut nimekäs apurijoukko hittinikkareita, merkittävimpinä Desmond Child (I Was Made For Loving You) ja Diane Warren (Un-Break My Heart).

Albumi on Cherille hyvin räätälöityä pehmo- ja aikuisrokkia. Homman konsepti on toimivan simppeli ja maittavia koukkuja löytyy tarpeeksi. Tuotantoarvot ja estetiikka ovat kohdallaan: levyn hitikkään ykkösraidan If I Could Turn Back Timen videolla Cher kekkaloi paljastavassa asussa USA:n taistelulaiva USS Missourin kannella ja ratsastaa sen isoimmalla tykillä aitojen merisotilaiden hurratessa. Vain Cher pystyy moiseen! Just Like Jesse James on artistin oma Knocking On Heaven’s Door, nimikkoraita pysäyttää pohtimaan ja levyn keskivaiheen Love On A Rooftop välittää hykerryttävää kasariromantiikkaa.

Heart Of Stone on kuitenkin kokonaisuudessaan pettymys. Taso ei pysy alun perässä ja kuuluisien biisinkirjoittajien parhaista yrityksistä huolimatta mitäänsanomatonta rivimateriaalia on liikaa. Monissa biiseissä on liikaa taustakuoroja, pillejä ja kelloja kun pelkkä Cher rautaisella karismallaan olisi hyvin riittänyt. Valitettavasti ”mitäänsanomaton” on juurikin se luonnehdinta, joka tulee tässä mieleen liian usein. Mikä helvetin Eros Ramazzotti siellä viimeisellä biisillä vonkuu? Haluan Meat Loafin.

Sanon, että Cherin olisi pitänyt heivata kaikki mukana hääränneet bon jovit ja michael boltonit hiuksista ulos ja kutsua sen sijaan paikalle Wilsonin siskokset plokistani tutusta Heart-yhtyeestä. Nancy ja Ann olisivat varmasti potkineet uutta henkeä albumiin, jonka monet kappaleet he olisivat osanneet kirjoittaa vaikka aamupalallaan. Miksi, oi miksi en voi palata ajassa taaksepäin lyömään nyrkkiä pöytään Geffenin toimistolla? Heart Of Stone on hyvä levy ja ehdottomasti suositeltava kaikille Cheristä tykkääville, mutta siitä tulee välillä pahalle tuulelle. Muutama nappiraita kuitenkin pelastaa albumin keskinkertaisuudelta ja se saa lopulta siunaukseni.

Heart Of Stone saa arvosanaksi kolme taistelulaivaa. (3/5)

Täältä pesee

On se kyllä nätti