The Replacements – Tim (1985)

Tim oli 80-luvun tärkeimpiin punk rock –yhtyeisiin kuuluneen The Replacementsin ensimmäinen isolle levy-yhtiölle tehty äänite. Se pursusi estotonta soittamisen ja biisintekemisen riemua, alavireisen säröisestä sävystään huolimatta. Laulaja-kitaristi Paul Westerberg kirjoitti albumille hurjan liudan verrattomia vaihtoehtorock-anthemeja, jotka lainasivat monesti koukkunsa varsin perinteikkäiltä kevyen musiikin lähteiltä. Eräs levyn huippuhetkistä on pakahduttava Swingin Party, jonka voisi helposti kuvitella myös Roy Orbisonin laulamana. Kuriositeettina mainittakoon Tommy Ramone, joka tuotti albumin.

Westerbergin kappaleista löytää luuseriromantiikkaa ja kuvauksia yhteiskunnasta ja elämästä vieraantumisesta. Timillä esiintyvät hahmot ovat varjoisten kujien kulkijoita, joiden tarinat herättää henkiin Westerbergin, tuon rakastettavan rentun, hengästyneen raspinen ääni. Livenä The Replacements oli arvaamaton ja oikukas, perso alkoholille ja aggressiivinen soittimiaan ja kalustoaan kohtaan. Oliko bändi kenties turhautunut suosiosta, jota ei koskaan tullut? Joka tapauksessa on todellinen harmi, etteivät The Replacements ja Westerberg päässeet kunnolla nauttimaan arvostusta, jonka olisivat mielestäni ansainneet.

Timin parhaita paloja ovat jo mainittu kaunis Swingin Party, stadioneita räjäyttävät Bastards Of Young ja Left Of The Dial, unohtamatta levyn päättävää häpeämättömän sentimentaalista Here Comes A Regularia, joka on bändin oma Knockin’ On Heaven’s Door. Timin romuluiset melodiat ja vereslihaiset laulut voittivat allekirjoittaneen puolelleen varsin vakuuttavasti. On vaikea keksiä, kenelle EN suosittelisi Timiä, joka kutsuu kuuntelijansa sydämellisesti nukkavierun kotteronsa kyytiin, tarjoaa kaljan ja vie ajelulle.

Muusikolle brenkku maistuu

Pikku ryypit

New Order – Brotherhood (1986)

New Order – Brotherhood (1986)

Yksi 1980-luvun alun lupaavimmista ja omaleimaisimmista yhtyeistä, Joy Division, koki äkillisen ja traagisen lopun bändin nokkamiehen Ian Curtisin riistettyä henkensä suuremman suosion kynnyksellä. Joy Divisionin tuhkasta nousi New Order, ehdottomasti yksi Iso-Britannian rakastetuimmista bändeistä, joka julkaisi kaikkien aikojen myydyimmän kaksitoistatuumaisen singlen Blue Mondayn. Kappaletta voisi hieman liioitellen luonnehtia Englannin epäviralliseksi kansallishymniksi.

New Order otti vähitellen täydellisen pesäeron Joy Divisionin synkkään ja sisäänpäin kääntyneeseen maailmaan, luoden hurmoksellisesti sykkivän soundin, joka on äärimmäisen tunnistettava joka levyllä. Brotherhood-levyn suunta on selkeä: se ottaa määrätietoisia askeleita kohti tanssilattioita, ekstaasihuumeita ja Ibizan loppumattomia bileitä. Manchester ja sen legendaarinen Hacienda-klubi olivat eräitä popkulttuurin kiintopisteitä 80-luvun lopulla, ja New Order hääräsi kuninkaana keskellä kaikkea. New Order on itselleni henkilökohtaisesti aina mystinen nuoruuden lähde, josta olen huomannut ammentavani vuodesta toiseen. Näiden levyjen tuoreus ja innostavuus ei katoa koskaan.

Brotherhood lohkaistiin kahteen osaan: a-puoli koostuu perinteisemmistä pop-kipaleista, kun taas b-puoli on suurelta osin pyhitetty tanssittavammalle materiaalille. Bändi on todella kovassa iskussa, sävelkynä on terävä ja kappaleet tarttuvat kuin liima. Brotherhood on erinomainen valinta New Orderista kiinnostuneelle uudelle kuuntelijalle ja on edustava esimerkki bändin repertuaarista. Biisit soivat isosti ja poljento on hektinen, mutta New Orderin musiikki säilyttää silti tunnusomaisen ilmavuutensa tavalla, jota on vaikea selittää. Kuunnelkaa itse. Naapurinpoikamainen vokalisti Bernard Sumner ei todellakaan ole maailman monipuolisin tai mieleenpainuvin laulaja, mutta jollain tavalla hänenkin osansa sulautuu erottamattomasti New Orderin unohtumattomaan soundiin. New Order oli korskeimpina vuosinaan hämmentävän tiiviisti yhteen hitsautunut bändi.

Brotherhood saa arvosanaksi täydet viisi merkillistä rakkauskolmiodraamaa.