Bad English – S/T (1989)

Kahdeksankymmentäluvun lopun elämänsä ehtoon saavuttaneen AOR-skenen viimeisiä merkittäviä helmiä oli Bad Englishin nimetön debyyttialbumi. Bad English oli tyypillinen superbändi, eli kodistaan häädettyjen (tai kotinsa polttaneiden) rokkaritähtien väliaikainen puuhakerho ja tukiryhmä. Tällä kertaa toisensa olivat löytäneet mahtavan Journeyn raunioista ryömineet muusikot ja pari entistä The Babysin jäsentä, joista huomionarvoisin oli Missing You -megahitin vuonna -84 julkaissut vokalisti John Waite. Useimpien superbändien tapaan myös Bad Englishin historia loppui lyhyeen. Liian monta luovaa yksilöä samassa häkissä kun ei yleensä ole kestävä ratkaisu.

Bad Englishin albumi on melodinen, siirappinen, superkaupallinen ja ehdottoman virtuoosimainen hard rock -pläjäys – puhdasta karkkia alan harrastajalle. Ote on luonnollisesti ammattimainen, kun tekijöinä on joukko kokeneita konkareita, ehkä hieman kyynisen korporatiivinenkin. Tämä pitää paikkansa etenkin albumin pakollisten power-balladeiden kanssa, jotka on osittain kynäilty voitelemaan levy-yhtiön johtoporras suosiolliseksi ja pieniä oikkujakin suvaitsevaksi. When I See You Smile ja Price Of Love ovat kuitenkin verrattoman paljon parempia tyylilajinsa edustajia kuin useimmat joidenkin bon jovien ja aerosmithien tekeleet. Niitä kuunnellakseen ei tarvitse lobotomiaa, ainoastaan hiukkasen naivin romanttista mieltä. Albumin viimeinen raita Don’t Walk Away on niinikään slovari, mutta voimasointujen sijaan se on toteutettu raukealla mellow-saundilla, nyökäten selvästi laulaja Waiten soolotuotannolle ( katso edellä mainittu Missing You).

Albumin sisällön voi karkeasti jakaa kolmeen ryhmään: jo käsiteltyihin balladeihin, rokkirenkutuksiin ja kolmanteen, vaikeammin määriteltävään ryhmään, jota paremman puutteessa voi kutsua vaikka tunnelmapaloiksi. Rokkiosasto toimii ookoosti, mutta on selvästi vähiten mieleenjäävin levyn kategoria: materiaali on perushyvää, mutta jokseenkin hengetöntä ja bulkkitavaraa, paria poikkeusta – hienosti tsemppaavia Tough Times Don’t Lastia ja The Restless Onesia – lukuunottamatta. Itse kehottaisinkin kuuntelijaa huomioimaan erityisesti ne ”tunnelmapalat”, koska ne ovat mielestäni levyn parasta ja persoonallisinta antia.

Forget Me Notin innoittajina olivat Anne Ricen vampyyriromaanit ja kappaleeseen onkin ladattu annos haudantakaista intohimoa. Ghost In Your Heart ja Possession taas sisältävät aavemaisia sanoituksia ja yliluonnollisen kuuloisia melodioita, siinä määrin, että ne voisivat erinomaisesti soida jonkin 80-luvun nuorisolle suunnatun kauhuelokuvan ääniraidalla, vrt. Dokkenin loistava Dream Warriors kolmannessa Elm Street -leffassa. Tästä muodostuukin epämääräinen Halloween-teema levylle, koska kurpisalyhtyjen aikaahan leikimme nyt viettävämme.

Bad Englishin taru tosiaan lopahti jo toisen levyn jälkeen, artistien taiteellisten pyrkimysten kolistessa vastakkain siinä määrin, että kaikille helpompaa oli jatkaa omia polkuja pitkin. Pesti Bad Englishissa kuitenkin toimi siinä soittaneille rokkareille innoittajana ja ponnahduslautana hedelmää kantavaan tulevaisuuteen. Opetus siis kai kuuluu, että etsivä kodin löytää ja katto pään päällä ajatuskin kulkee helpommin. Bändin debyytti kuuluu joka tapauksessa kaikkien AOR- ja tukkarokkidiggareiden hyllyyn, sinne Asian ja muiden onnistuneiden superbändien viereen.

Bad English saa arvosanaksi neljä Tom Cruisen esittämää vampyyri Lestatia. (4/5)

Pörröinen John Waite on erittäin pätevä vokalisti ja levyn vahvoja puolia