Meat Loaf – Dead Ringer (1981)

Kun lasketellaan eniten levyjä maailmalla menestyneitä artisteja, Meat Loaf, tuo miehekkään tuhti ja ainaisesti tuskasta pakahtumaisillaan oleva könsikäs, jostain syystä unohtuu monesti. Meat Loafin eli Michael Lee Adayn tusinallinen albumeja ovat kuitenkin myyneet kevyesti yli sata miljoonaa kopiota ja miehen vuoden 1977 Bat Out Of Hell villitsee itselleen uusia faneja edelleen ympäri maailman joka vuosi. Bat Out Of Hellin jättimäistä menestystä seurasi pitkiä ja uuvuttavia kiertueita huumeineen ja huorineen. Meat Loaf kärsi hermoromahduksesta ja yritti jopa tappaa itsensä, mutta onneksi lopulta vain menetti äänensä ja vetäytyi lepakkoluolaansa murjottamaan.

Hermoloman jälkeen ”Meats” palasi takaisin levyttämään jatkoa klassikolle. Biisinkirjoittajana toimi Jim Steinman, jonka kultaisesta kynästä olivat lähteneet monet pop-anthemit. Steinmanin säveltämän Total Eclipse Of The Heart –voimaballadin olisi alun perin pitänyt tulla Meat Loafin levylle, mutta levy-yhtiön pupelluksen vuoksi kipale päätyikin Bonnie Tylerille. Joka tapauksessa Meat Loafin ja Steinmanin yhteistyöstä syntyi Dead Ringer, joka osoittautuikin erittäin onnistuneeksi jatko-osaksi taiteellisesti ja kaupallisesti.

Dead Ringer on tyylipuhdasta Broadway-popkornia. Soundi on iso ja eeppinen, enkelikuorojen ja manalan sinfoniaorkesterien kilvan säestäessä rakkauden raastavassa kurimuksessa mylvivää artistia. Tämä ei ole mitään dieettimusiikkia, vaan Meat Loaf tunkee turvan täyteen siirappivohvelia ja juottaa päälle samppanjaa monen korkokengällisen verran. Hommaa on paikoitellen höystetty Meat Loafille tyypillisellä hirtehisellä huumorilla: esimerkkinä More Than You Deserven aina vain hurjemmaksi yltyvä petostarina ja ”romanttisesti” nimetty I’ll Kill You If You Don’t Come Back. Nimikkobiisi on levyn rokkaavampaa materiaalia ja vieraileva tähti Cher nostaa supertarttuvan kappaleen toiseen potenssiin. Dead Ringer on levy pömpöösin burleskin ystäville ja niille, joilla on tapana salaa kyynelehtiä elokuvateattereissa.

Levyllä on vain kahdeksan biisiä (joista yksi puoli minuuttia puhetta) ja itse olen havaitsevani pientä kappaleiden tarpeetonta venytystä, ilmeisesti standardikestoa tavoitellessa. Monesta kappaleesta olisi voinut tehdä hieman ilmavamman nipsaisemalla minuutin tai pari pois. Tästä huolimatta Dead Ringer on tanakka kokonaisuus, jossa ei ole täyteraitoja. Sitä ei jaksa kuunnella joka päivä, mutta sopivissa annoksissa se on tehokas tyränrytkyttäjä. Tämä on heavya kamaa, laittakaa levy soimaan ja todetkaa itse.

Dead Ringer saa arvosanaksi neljä revittyä nessupakettia. (4/5)

Häiskähän vääntää kuin riivattu

Phil Collins – Hello, I Must Be Going (1982)

Tämä levy on otos Genesiksessä rummuttaneen ja laulaneen Phil Collinsin soolouran alkuvaiheilta. Collins loi itselleen eräänlaisen rinnakkaisuran, pääbändin menestyksestä ja valtavasta arvostuksesta huolimatta. Kenties raha ja kunnia eivät voineet tyydyttää tarvetta purkaa omaa sydäntään ja tuulettaa kaappeja; olihan Collins vasta laahustanut ihmissuhteiden myrskyistä pahasti takkiinsa saaneena. Joka tapauksessa Hello, I Must Be Going on hyvin yllättävän tummissa vesissä uiskenteleva pop-albumi, jossa päällekäyvät ja paukkuvat rummut asettuvat merkilliseen kontrastiin Collinsin hunajaisen äänen kanssa.

Albumin ykkösbiisi I Don’t Care Anymore lyö kortit pöytään vastaansanomattomalla tavalla: kappaleen synkkä ja painostava tunnelma enteilevät tulevaa ukonilmaa, jossa artisti piiskaa itseään kasvavaan raivoon. Kappaleessa astiat lentelevät seinille ja sillat roihuavat vasemmalla ja oikealla. Ote on silti tarkka ja täsmällinen, kuten virtuoosimuusikolta voikin odottaa. Erittäin vakuuttavaa.

Avausraita tiivistää hyvin olennaisen tästä levystä. Collins osaa kuitenkin keventää ilmaisuaan sopivin intervallein: vihaisen ryskeen jälkeen palataan usein kepeämmän pop-sensibiliteetin pariin. Levyn ykköshitti itse asiassa on The Supremesia coveroiva You Can’t Hurry Love, jonka Collins omii itselleen isännän otteella. Versio on nappisuoritus ja kiehtovan monitulkintainen levyn vereslihaiseen kontekstiin asetettuna. Myrkyllistä sarkasmia vai viatonta toivoa rakastaa ja tulla rakastetuksi? Kuuntelija saa päättää itse.

Levy ei kuitenkaan valitettavasti jaksa viihdyttää aivan kokonaan. Kappaleita olisi voitu hieman tiivistää paikka paikoin ja muutama tylsähkö raita löytyy joukosta. Olikohan artistilla niin kova tarve julkaista levy, ettei laatu säilynyt kautta linjan? Onnistuessaan Collins kuitenkin onnistuu erinomaisesti. Hello, I Must Be Going on hieno ”tilityslevy” ja edustava otos Collinsin katalogista. Klassista Genesistä fanittaville sitä voi olla vaikea suositella, mutta muuten pidän tutustumista kannattavana. Tarttuva ja katarttinen on suloinen yhdistelmä.

Hello, I Must Be Going saa arvosanaksi kolmet virttyneet salihousut (3/5)

Tyylikäs mies tuo Phil