Mr. Mister – Welcome To The Real World (1985)

Meillä lama-ajan lapsilla oli harvoin mitään tekemistä, joten katsoimme paljon televisiota. Paremman puutteessa kelpasi myös Ostoskanava, jonka ison budjetin amerikkalaiset mainos-showt olivat oivaa fantasiaa kurjassa maailmassa, jonka ykkösviihdettä olivat Onnenpyörä ja Speden tuotannot. Ostoskanavan ja sen kopioiden parhaita myyntivaltteja oli nostalgia, jolla kaupiteltiin jumbokokoisia musiikkikokoelmia entisille nuorille ja eilispäivän sankareille. Näiden pitkien, toistoon perustuvien mainosfilmien tyypillisiä koukkuja oli eräs valittava voimaballadi, jonka mustavalkoisella videolla kaihoisa mies ajaa avoautolla autiomaassa, jotain ilmeisen tärkeää etsien. Tuo biisi oli tietenkin vanha kunnon Broken Wings – kuinka voisimme unohtaa? Nyt kuitenkin ystävällisesti vastaanotan lukijani todelliseen maailmaan, jossa levyille ei myönnetä meriittejä nostalgian perusteella.

Mr. Mister oli uuden aallon romanttista mitä lie -liikettä: tanssittavaa juppipoppia, kuten Duran Duran, mutta astetta vakavampaa. Yhtyeen musiikkia leimasi U2:n tyyppinen kepeä hengellisyys, mutta varsinaiseksi kristityksi bändiksi se ei koskaan tunnustautunut. Riitti, kun joraaja otti ainakin etäisesti eksistentiaalisen ilmeen Mr. Misterin alkaessa soida tanssilattialla. Yhtye teki valtavan läpimurron vuoden -85 Welcome To The Real Worldilla, joten laulaja Richard Pagen päätös torjua tarjous pestistä Toton vokalistina vuotta aikaisemmin oli ollut viisas. Oman bändinsä kanssa Page pääsikin vuosikymmenensä tunnistettavimpien ja ikonisimpien miesäänien joukkoon – Totossa kohtalona olisi voinut hyvin olla sylkykupin virka ja fade to grey.

Welcome To The Real World on kasarille tyypillistä meluisaa säksätystä. Rytmillistä kikkailua riittää, mutta parhaimmillaan levy on melodisimmillaan. Albumin tuotanto on erittäin viilattua ja prosessoitua – puhutaankin jälleen ammattilaisten muodostamasta kollektiivista. Hitit (Broken Wings ja Kyrie) ovat erittäin kuluneita, mutta edelleen hi-tech -soundillaan vakuuttavia ja nautinnollisia. Erityisesti albumin a-puolen materiaali on loistavaa. Kokonaisuutena levy on kuitenkin lievästi puuduttava kokemus. Welcome To The Real World kuulostaa samalta alusta loppuun, pitäytyen hallitsemassaan arsenaalissa. Tuloksena kuulijan huomio alkaa harhailla. Ostaisinko vokaalin vai tyydynkö pelkkään konsonattiin?

Albumi tekee oman tehtävänsä erinomaisesti ja on kiistaton mallinäyte aikansa soundimaailmasta ja estetiikasta. Se on kolean coolia muovista gospelia, joka tarttuu ja pysyy paatuneenkin muikistelijan levylautasella. Ei tätä isoissa annoksissa jaksa läträtä, mutta sopivina shotteina albumi kyllä toimii.

Welcome To The Real World saa arvosanaksi kolme koko kansan Janne Porkkaa. (3/5)

"Entä muistatko nämä mussukat ajalta, jolloin kaikki oli paremmin?"

Le Roux – So Fired Up (1983)

Louisianan Baton Rougen alueen suomursubändi Le Roux edustaa eteläisen americanan pitkää linjaa. Monia tyylejä, kantrista jatsiin, taitanut yhtye on ollut toiminnassa vuodesta 1975 lähtien ja esiintyy edelleen yleisölle, tosin nykyään lähinnä kotialueensa rämeihmisten festareilla ja muissa riehoissa. Yhtye nautti suurinta suosiotaan vuosina 1978–1984 kokeillessaan onnistuneesti kaupallista rock-soundia. Minun ilokseni Le Roux loihti huippuvuosinaan erittäin kiinnostavan puppelirocklevyn, So Fired Upin. Albumi äänitettiin kotoisasti kitaristin vanhempien omistamassa navetassa. Lopputulos oli helmi alallaan ja oikeuttaa Le Rouxin vahvan aseman sankassa ”Where Are They Now?” -kaartissa.

Mitään ennenkuulumatonta ei kasarifani albumilta löydä, mutta palaset ovat kohdallaan ja eväät täyttäviä: makoisia melodioita ja harmonioita, tunteita ja voimaa sekä pop-koukkuja. Sävellykset eivät todellakaan kuulosta tallissa nauhoitetuilta, vaikka sitä ovatkin. Lifelinen ja Carrie’s Gonen kaltaiset kipaleet aiheuttavat välittömän halun ajaa avoautolla lämpimässä yössä, kihara tukka hulmuten. Kappaleet ovat silti peruskamaa – So Fired Up jää erityisesti mieleen vokalistinsa ansiosta. Dennis ”Fergie” Frederiksen oli sukupolvensa lupaavimpia yksilöitä, joka etsi bändiä, jonka kanssa ampaisisi tähteyteen. Fergie oli kovaa ja korkealta vetävä hevityyppinen laulaja, jonka kiekuna meinaa ensi kuulemalta seisauttaa veret, mutta alkujärkytyksen jälkeen paljastaa lämpimän ystävällisen pohjakerroksensa, joka onkin varsin pop. Vuonna 2014 syöpään menehtynyt Fergie oli aina sympaattinen tapaus.

Fergien voimakas laulu on So Fired Upin sisällön terävä kärki, joka porautuu kuulijansa kalloon. Valitettavasti bändin lupaavat visiot haalistuivat albumin julkaisun jälkeen nopeasti ja Le Roux sai kenkää levy-yhtiöltään, kultakurkun päätyessä silmäilemään uutta työpaikkaa. Ja katso! – megasukseensa kautta viettänyt Toto oli juuri heivannut pihalle päihdeongelmaisen laulaja Bobby Kimballin ja etsi paikkaajaa vaativaan pestiin, joka päätyikin varmasti ekstaattiselle Fergielle. Valitettavasti Fergie ei koskaan tuntenut itseään tervetulleeksi tai riittäväksi Totolle, jossa veikkaisin esiintyneen ylenpalttista perfektionismia ja kenties puhdasta mulkkuuttakin. Tarkkoja syitä emme tunne. Fergie teki bändin kanssa vain yhden levyn, Isolationin, joka on kuitenkin monen vannoutuneen Toto-fanin (ja minun) erityisessä arvostuksessa.

So Fired up on tanakkaa tavaraa ja varmasti parhaimmistoa Louisianasta luoksemme ryömineestä kasarirokista. Se saa arvosanaksi neljä daamia palotikkaissa. (4/5)

Fergie (kolmas oikealta) suomursujen kanssa

Night Ranger – Dawn Patrol (1982)

Mitä olisivat barbeque-bileet ilman kaljaa ja san franciscolaista Night Rangeria? Hippien marjanpoimintaa. Bändin nimi oli alun perin vain ”Ranger”, mutta ”The Rangers” -titteliä käyttänyt (ja todennäköisesti raskaasti aseistautunut) kantriyhtye veti nimien samankaltaisuudesta herneen nokkaan. No, kuulostaahan Night Ranger mystisemmältä ja rankemmalta.

Night Ranger on Van Halenin hieman varjoihin jäänyt serkkupoika, jonka niska saattaa välillä punoittaa. Dawn Patrol -debyyttialbumillaan yhtye esitteli järjestelmällisesti repertuaarinsa: riffejä ja tilutuksia yli sallitun rajan ja paljon maukkaita koskettimia efekteinä ja vaihtoehtoisina biisinkuljettajina. Van Haleniltahan tämä kuulostaa, hyvällä tavalla.

Lukuisten kosketinmelodioidensa ansiosta näinkin hevin albumin soundi on yllättävän pehmeä ja Dawn Patrol sopiikin yhtälailla karskin sänkisille hardrokkareille ja aor-nyhveröille. Night Ranger koostui ammattimuusikoista ja yleisvaikutelma on erittäin varma ja itsetietoinen. Bändi kysyy: ”You Wanna Play Rough Tonight?”, kuin mitkäkin gunslingerit kovat piipussa, keskittyen kuitenkin virtuositeettiinsa, sloganien heittelyn tai yleisen pahistelun sijasta. Dawn Patrol on onnistuneesti turboahdettu esikoislevy, jonka ryske on hyvin hallittua. Night Ranger rokkaa lempeästi, mikä sopiikin hyvin yhteen nokkamies Jack Bladesin koiranpentumaisen olemuksen kanssa. Yksi puppelirokkari lisää, siis.

Yhtye pääsi suurimman suosionsa äärelle vuonna 1983 ilmestyneellä Midnight Madness -levyllä, jonka suurhitti, powerballadi Sister Christian on varmasti monille tuttu. Night Ranger löysi tuolloin myös paikkansa imagollisesti, yhdistäen sopivissa määrin syntisyyttä, sovinnaisuutta ja isänmaallisuutta. Reagan-rokkia kenties? 80-luvun jälkeen yhtye vaipui vääjäämättä kohti obskuriteettia, mutta pääsi kuitenkin osaksi orkesterien joukkoa, joka voi vedota olevansa kaikesta huolimatta isoja Japanissa – aidossa Spinal Tap -hengessä.

Dawn Patrol täyttää erinomaisesti kaikki odotukset, jotka sille voi laittaa. Ainoana miinuksena pitäisin tajunnanräjäyttävän power-balladin puuttumista, koska pitäähän miehen nyt välillä tunteensakin näyttää. Superhittiä ei löydy, mutta materiaali on kautta linjan ensiluokkaista. Tämä on täyttä musiikkia – runo, jonka haluaisin kuulla.

Dawn Patrol saa arvosanaksi neljä Siepparia ruispellossa. (4/5)

(Voit yhä) Rokata Amerikassa

Bad English – S/T (1989)

Kahdeksankymmentäluvun lopun elämänsä ehtoon saavuttaneen AOR-skenen viimeisiä merkittäviä helmiä oli Bad Englishin nimetön debyyttialbumi. Bad English oli tyypillinen superbändi, eli kodistaan häädettyjen (tai kotinsa polttaneiden) rokkaritähtien väliaikainen puuhakerho ja tukiryhmä. Tällä kertaa toisensa olivat löytäneet mahtavan Journeyn raunioista ryömineet muusikot ja pari entistä The Babysin jäsentä, joista huomionarvoisin oli Missing You -megahitin vuonna -84 julkaissut vokalisti John Waite. Useimpien superbändien tapaan myös Bad Englishin historia loppui lyhyeen. Liian monta luovaa yksilöä samassa häkissä kun ei yleensä ole kestävä ratkaisu.

Bad Englishin albumi on melodinen, siirappinen, superkaupallinen ja ehdottoman virtuoosimainen hard rock -pläjäys – puhdasta karkkia alan harrastajalle. Ote on luonnollisesti ammattimainen, kun tekijöinä on joukko kokeneita konkareita, ehkä hieman kyynisen korporatiivinenkin. Tämä pitää paikkansa etenkin albumin pakollisten power-balladeiden kanssa, jotka on osittain kynäilty voitelemaan levy-yhtiön johtoporras suosiolliseksi ja pieniä oikkujakin suvaitsevaksi. When I See You Smile ja Price Of Love ovat kuitenkin verrattoman paljon parempia tyylilajinsa edustajia kuin useimmat joidenkin bon jovien ja aerosmithien tekeleet. Niitä kuunnellakseen ei tarvitse lobotomiaa, ainoastaan hiukkasen naivin romanttista mieltä. Albumin viimeinen raita Don’t Walk Away on niinikään slovari, mutta voimasointujen sijaan se on toteutettu raukealla mellow-saundilla, nyökäten selvästi laulaja Waiten soolotuotannolle ( katso edellä mainittu Missing You).

Albumin sisällön voi karkeasti jakaa kolmeen ryhmään: jo käsiteltyihin balladeihin, rokkirenkutuksiin ja kolmanteen, vaikeammin määriteltävään ryhmään, jota paremman puutteessa voi kutsua vaikka tunnelmapaloiksi. Rokkiosasto toimii ookoosti, mutta on selvästi vähiten mieleenjäävin levyn kategoria: materiaali on perushyvää, mutta jokseenkin hengetöntä ja bulkkitavaraa, paria poikkeusta – hienosti tsemppaavia Tough Times Don’t Lastia ja The Restless Onesia – lukuunottamatta. Itse kehottaisinkin kuuntelijaa huomioimaan erityisesti ne ”tunnelmapalat”, koska ne ovat mielestäni levyn parasta ja persoonallisinta antia.

Forget Me Notin innoittajina olivat Anne Ricen vampyyriromaanit ja kappaleeseen onkin ladattu annos haudantakaista intohimoa. Ghost In Your Heart ja Possession taas sisältävät aavemaisia sanoituksia ja yliluonnollisen kuuloisia melodioita, siinä määrin, että ne voisivat erinomaisesti soida jonkin 80-luvun nuorisolle suunnatun kauhuelokuvan ääniraidalla, vrt. Dokkenin loistava Dream Warriors kolmannessa Elm Street -leffassa. Tästä muodostuukin epämääräinen Halloween-teema levylle, koska kurpisalyhtyjen aikaahan leikimme nyt viettävämme.

Bad Englishin taru tosiaan lopahti jo toisen levyn jälkeen, artistien taiteellisten pyrkimysten kolistessa vastakkain siinä määrin, että kaikille helpompaa oli jatkaa omia polkuja pitkin. Pesti Bad Englishissa kuitenkin toimi siinä soittaneille rokkareille innoittajana ja ponnahduslautana hedelmää kantavaan tulevaisuuteen. Opetus siis kai kuuluu, että etsivä kodin löytää ja katto pään päällä ajatuskin kulkee helpommin. Bändin debyytti kuuluu joka tapauksessa kaikkien AOR- ja tukkarokkidiggareiden hyllyyn, sinne Asian ja muiden onnistuneiden superbändien viereen.

Bad English saa arvosanaksi neljä Tom Cruisen esittämää vampyyri Lestatia. (4/5)

Pörröinen John Waite on erittäin pätevä vokalisti ja levyn vahvoja puolia

Klassinen Toto

Toto 1978-1982

Blogini kolmaskymmenes kirjoitus on tarkoituksella poikkeava: käsittelen amerikkalaisen rock-yhtye Toton tuotannon vuodesta -78 vuoteen -82, eli neljä ensimmäistä levyä. Tämä on monen mielestä yhtyeen kulta-aikaa taiteellisesti ja kaupallisesti, mistä onkin vaikea olla eri mieltä. Neljännen levyn jälkeen yhtye koki radikaaleja miehistönvaihdoksia ja laskeutui huippuhetkensä jälkeen tavallisten kuolevaisten pariin. Valitsemani ajanjakso voisi olla jonkin Toto-puristin mieleen, mutta bändi on tehnyt myöhemminkin tukun mahtavia levyjä, viimeisin julkaistiin kuluvana vuonna. Myönnän tykkääväni kuitenkin kaikista eniten tästä Totosta ja erityisesti pidän viiksekästä Bobby Kimballia bändin ainoana oikeana laulajana, vaikka hänen seuraajansa ovatkin olleet monesti lahjakkaampia ja vivahteikkaampia tulkitsijoita.

Toto perustettiin vuonna 1977 Los Angelesissa kahden tunnetun ja superlatiivisen lahjakkaan sessiomuusikon toimesta. David Paich soitti koskettimia ja kirjoitti biisejä suurten tähtien apuna. Jeff Porcaro taas oli yksi kaikkien aikojen tuotteliaimpia ja ahkerimpia rumpaleita. Mies soitti urallaan sadoilla levyillä ja hänen tunnustetaankin vaikuttaneen merkittävästi siihen, miltä valtavirran rockin rumpusoundi kuulosti 1980-luvulla. Kaikki alkukokoonpanon jäsenet olivat jo ammattimuusikkoja, mikä antoi bändille pitkään kestäneen negatiivisen leiman. Totoa pidettiin keinotekoisena ja steriilinä, mediassa palvottiin punkkareita ja teknisen soittotaidon ajateltiin kuuluvan jonnekin esihistoriaan. Tärkeintä oli preesens ja fiilis, mielellään mahdollisimman provokatiivisessa muodossa. Toto ei virtuoosimaisuudessaan ja kiltteydessään sopinut mihinkään uuteen nousevaan normiin. En jatka tästä asetelmasta enempää tässä kirjoituksessa, koska haluan keskittyä musiikkiin. Kiinnostuneet löytävät kosolti Toto-tyyppien murinaa aiheeseen liittyen. Laitetaan biisit soimaan!

Toto (1978)

Levy alkaa uhkean uljaalla Child’s Anthem -instrumentaalilla, joka on bändin oma Chariots Of Fire. Kappale viittaa YK:n kansainväliseen Lapsen vuoteen, mutta minun mielessäni ”lapsi” on tässä tapauksessa onnekas henkilö, joka ensimmäistä kertaa laittaa ennakkoluulot heittäneenä Toton levyn soimaan saadakseen tietää, mistä tästä kaikessa on kysymys. Suurenmoinen musiikillinen matka odottaa häntä – maailmaan, joka on aina ollut lempeän kärsivällisesti odottamassa hetkeä, kun keskenkasvuinen ihmisen alku avaa silmänsä ja oppii kävelemään. Se on hymni myös sinulle, hyvä lukija, jos seuraat jalanjäljissäni tänne Serengetin varjoon.

Seuraavaksi polkaistaan käyntiin euforinen I’ll Supply The Love, joka yhdistää rokkia ja funkkia täydellisen saumattomasti. Biisi oli ensimmäinen levyn isoista hiteistä ja erinomainen ensiesittäytyminen bändiltä, joka aikoi olla nimensä veroinen. Totohan on latinaa ja tarkoittaa ”kaiken kattavaa”. Varmuuden vuoksi bändi jatkaa hittimateriaalilla: Georgy Porgy kuuluu kaikkien sielukkaiden diskojen perusmateriaaliin ja olisi mielestäni täydellinen helmi, jos kitaristi Steve Lukather olisi laulanut kappaleen kokonaan ilman vierailevia taustalaulajia. Toton debyytti on siitäkin syystä ainutlaatuinen albumi, että virallisen vokalistin lisäksi kolme muutakin bändin jäsentä laulaa biisejä, kaikki tasavertaisina ja -vahvoina. Totisesti Totolla oli käytössään arsenaali, josta muut aikalaiset pystyivät vain haaveilemaan.

Levyn keskivaiheen vimmainen Girl Goodbye on albumin selkeä kiinnekohta ja laivan köli. Se on kuuden minuutin showcase virtuositeetista ja itsevarmuudesta, jolla kaikenlaiset musiikin tyylilajit sulivat vahaksi bändin käsittelyssä. On hämmentävää ajatella, että Toton tyypit olivat tuolloin vain vähän päälle parikymppisiä sällejä. Heillä oli edessään taattu ura himoittuina isojen nimien sessiomuusikoina, mutta onneksi veri vetikin tavoittelemaan itse suurta tähteyttä.

Toto osasi vastustaa kiusausta lastata paras materiaali heti levyn alkuun ja räjäyttääkin pankin vasta b-puolella. Hold The Line on ollut julkaisustaan tähän asti kriitikoiden halveksima ja ihmisten rakastama biisi, joka tuoksuu jääkiekko-otteluiden makkarakioskeilta ja kaljaisilta illoilta karaokebaareissa. Levyn kaikki biisit kirjoittanut David Paich keksi jostain Hold The Linen kuolemattoman pianoriffin ja soitti sitä muutaman päivän putkeen kykenemättä lopettamaan. Onneksi lopulta paikalle sattuivat Lukather ja laulaja Bobby Kimball: biisi saatiin samantien valmiiksi ja Paich välttyi flyygelinsä ääreen kuukahtamiselta. Levyn todellinen ykkösnyrkki on mielestäni kuitenkin viimeiseksi tuleva Angela, joka etenee säkeistöissä eteerisenä balladina, kunnes kertosäkeessä räjähtävät hardrockaavat voimasoinnut. Klassinen resepti, tiedän, mutta Toton tekemänä lopputulosta voi kutsua vähintäänkin huikeaksi. Sillassa toiseen kertosäkeeseen taustalla kumisevat rummut kuulostavat aivan lähestyvältä ukkosmyrskyltä – kananlihaiho-materiaalia.

Toton debyytti oli kaikkien aikojen vaikutusvaltaisimpia ja unohtumattomimpia sisääntuloja rock-historiassa, ansaiten tuplaplatinaa. Tämän jälkeen pari vuotta aikaisemmin julkaistu Bostonin ensilevy ei kiinnostanut enää ketään ja huomisen sankarit saivat vain pyöritellä päitään. Toto avasi latua omalta osaltaan AOR-rockin kaupalliselle dominanssille seuraavalla vuosikymmenellä. Sen huipulla komeili jälleen Toto itse ikonisella neloslevyllään, mutta sinne meillä on vielä hetki matkaa.

Toto saa arvosanaksi täydet viisi katuvasti syötyä purkkiruoka-ateriaa. (5/5)

Hydra (1979)

Toton ensimmäinen albumi oli välittömän hyvän mielen levy, mutta Hydra pyrki ammentamaan syvemmältä. Biisinikkari David Paich antoi Genesiksen ja Yesin kaltaisten proge-instituutioiden ihailunsa paistaa vapaasti musiikista läpi. Myös lyriikat saivat kokeellisuudesta osansa: perinteinen tyttö ja poika -dynamiikka sai rinnalleen elementtejä fantastisista ja mytologisista aiheista, kuten levyn otsikkokin vihjaa. Musiikkikriitikot olivat suhtautuneet debyyttilevyyn nuivasti, mutta tämä vain yllytti bändiä heittämään lisää vettä kiukaalle.

Albumin avaava Hydra ja St. George and The Dragon -kaksikko on terävä kontrasti edellisen levyn konstailemattomalle pop-taivaalle. Kimurantti progeilu ja tunnistettava Toto-groove lyövät kättä kuin vanhat kaverukset ja tässä vaiheessa oli kaikille selvää, että Toto ei ollut aivan tavallinen bändi. Vastoin ensilevyä, tällä kertaa yhtye iskee parhaat korttinsa heti pöytään. Voitaneen sanoa, että Hydran aikoihin syntyi ensimmäinen Toto-koulukunnista, joka tässä tapauksessa nostaa levyn kokeellisen osion bändin diskografian kruununjalokiveksi. He eivät ole missään nimessä väärässä. Ei ole niin väliä, mihin Toton monista kasvoista miellyt eniten – joka tapauksessa olet mitä todennäköisimmin hieno ja hygieniastasi hyvin huolehtiva henkilö.

Jeff Porcaro (1954-1992) oli bändin sydän ja perusta

Kolmantena raitana tuleva 99 on ristiriitainen tapaus. Kappale oli Paichin pöytälaatikosta löytynyttä läpällä kännissä -materiaalia, joka päätyi kuitenkin levytettäväksi. Vastoin yhtyeen tahtoa ja näkemystä, hittejä hamuava levy-yhtiö pakotti sen ykkössingleksi, bändin mielestä parempien ja kunnianhimoisempien teosten sijaan. Osapuolien välille muodostui kytevä kauna, jonka kautta osittain syntyi Hydran seuraaja, ryskäävästi rokkaava Turn Back. Lisäksi bändi soittaa nykyäänkin 99:a livenä vain aniharvoin. Tapaus on malliesimerkki siitä, kuinka menestyneestä hitistä voikin tulla yhtyeelle riippakivi: levy-yhtiö Columbia kun halusi väenvängällä uuden Hold The Linen ja kyrpiintyi bändiin jäädessään nuolemaan näppejään.

Itse en kuitenkaan voi saada kappaleesta tarpeekseni: se on kaunis, hauska ja uninen biisi, joka ei ole rokkia, mutta balladiksikin on hieman liian nopea. Nimi tulee George Lucasin THX 1138 -leffasta (ennen Tähtien Sotia), jonka dystopiatulevaisuudessa tunteet ovat kiellettyjä ja ihmisten nimet korvattu numero- ja kirjainsarjoilla. Oletan siis, että 99 naisen nimi – onhan Totolla muutenkin pitkä liuta naisellisella etunimillä otsikoituja biisejä: Rosannat, Pamelat, Leat, Angelat ja monet muut. Ysiysillä ei ole paljoakaan tekemistä levyn proge-mestariteosten kanssa, mutta itsenäisenä helminkäisenä hellin sitä sydämessäni.

Hydran b-puolisko yllättäen lopahtaa hieman. Rokkaavan All Us Boysin laulava Paich kuulostaa aivan Clashin Mick Jonesilta, kenties tarkoituksellakin. Hieman rujommin esitettynä biisi olisi voinut löytyä vaikka London Callingilta jossain rinnakkaisulottuvaisuudessa. Esitys jää tasossaan kuitenkin jälkeen aikaisemmasta materiaalista ja sama käy myös Mamalle, jonka soul-funk ei pääse mielestäni käyntiin. White Sister sitä vastoin on bändin hurjimpia hard rock -vetoja, jossa myös Kimball yltää laulajana kykyjensä huipulle. Albumin olisi hyvin voinut päättää tähän klassikkoon, viimeisenä tulevan tuutulaulu A Secret Loven sijaan. Makuasia sekin, mutta minä haluan loppuun räjähdyksiä, enkä kuiskailua. Tässä suhteessa Hydra häviää hieman edeltäjälleen.

Harppaus debyytistä Hydraan oli pitkä ja bändi koki ison kasvupyrähdyksen. Syynä oli varmasti David Paichin suopea päätös rohkaista muita yhtyeen jäseniä osallistua enemmän biisinkirjoitukseen. Paich oli tuolloin jo konkari alallaan, mutta oli selvästi oikea veto antaa vetovastuuta myös muille ja näin viedä bändiä kypsempään suuntaan. Toton historian alkupään levyt ovat kaikki ainutlaatuisia luomuksia, joita bändi ei myöhemmin ole pystynyt tai yrittänyt kopioida. Tuntuu, että tämä pätee eniten juuri Hydraan, tuohon mystiseen ja kokeilevaan petoon, joka vaatii aina oman alaviitteensä ja addenduminsa bändin noustessa puheenaiheeksi.

Hydra saa arvosanaksi neljä Pyhää Yrjöä. (4/5)

Turn Back (1981)

Turn Back, tuo unohdettu Toton levy, josta harvemmin saa lukea mistään. Albumi myi hyvin heikosti verrattuna edeltäjiinsä ja kiertueestakin tuli lähinnä olematon. Levy-yhtiö Columbia oli kahden vaiheilla, pudottaako bändi pois rosteristaan ja musiikkiarvostelijat muikistelivat tyytyväisinä olettaen poppoon lakkaavan häiritsemästä uuden aallon zeitgeistiään. Omituisia juttuja, sillä Turn Back on täydellinen aution saaren levy ja kasarin alkupuoliskon kimaltava kätketty helmi. Albumilta ei löydy ainuttakaan heikkoa biisiä ja soittamisen riemu kuuluu alusta loppuun.

Kuten edellisessä osiossa mainitsin, Hydran julkaisussa menivät sukset ristiin bändin ja levymogulien kanssa. Toto halusi rokata ja yhtiö kaipasi balladeja radioon, selvempää vastakkainasettelua saa hakea. Tällä kertaa muusikot saivat tahtonsa läpi, koskettimia karsittiin ja kitaranupit säädettiin yhteentoista. Toton katse ja visio suuntautui tällä kertaa rapakon yli Iso-Britanniaan ja sen rock-monumentteihin. Turn Back onkin monsteririffejä pursuavaa areenarokkia Led Zeppelinin ja The Whon tyyliin, totomaisella perfektionismilla ja pop-vainulla toteutettuna. Se on bändin katalogissa outo lintu, mutta nauttii kulttisuosiosta fanien keskuudessa ja yleensä saa ainakin yhden tai kaksi kovasti kilpailluista paikoista kiertueiden biisilistoilla.

Säveltäjä, kosketinsoittaja ja bändin vanhempi valtiomies David Paich on kutsunut Turn Backia ”Toton Queen-albumiksi”. Paich oli tykästynyt Queenin isoon ja iskevään soundiin ja halusi jotain samanlaista omalle levylleen, joten yhteydenoton saikin Queenin ja King Crimsonin kanssa kuuluisaa jälkeä aikaansaanut ääniteknikko Geoff Workman. Turn Back kuulostaakin englantilaiselta, hyvällä tavalla. Bändillä oli polttavan kova tarve tulla tunnustetuksi vakavasti otettavana rockyhtyeenä, mutta yliyrittämistä en siltikään kuule.

Turn Backin tunnusomaisin biisi on sen toinen raita, nimenkin myötä esikuvien suuntaan nyökkäävä English Eyes. Jyriseviä kitaroita säkeistöissä ja kertsissä pop-melodiaa ja pientä progekaikua. Kuuden minuutin kesto sallii eeppiset kasvatukset, mutta on kuitenkin yllättäen nopeasti ohi – äkkiä uudelleen soimaan! Goodbye Elenore voisi olla Cheap Trickin (myös jenkkibändi, joka hyödynsi brittiläistä perinnettä) kadonnut hitti – sillä erotuksella tietysti, että bändi tuskin osaisi sitä kirjoittaa tai soittaa. A Million Miles Away taas on balladi, joka yltyy rymistelemään juuri oikealla hetkellä. Laulaja Bobby Kimball on parhaimmillaan ja voimiensa tunnossa. Samaa kaavaa käyttää myös b-puolen I Think I Could Stand You Forever, joka alkaa herkällä kosioehdotuksella, mutta äityy samantien paiskomaan lentävien tiilihuussien lailla iskeviä kitarariffejä. Tämän Toto kyllä osaa.

Kitaravelho Steve Lukather pääsi luonnollisesti lehden kanteen

Nimikkokappaleessa parasta on aavemaisen ujeltava kosketinmelodia, joka antaa muuten suhteellisen geneeriseltä kuulostavalle rokkibiisille persoonallisuuden ja yllättävän pahaenteiseltä kuulostavan eetoksen. Viimeisenä tuleva If It’s The Last Night on slovari, joka on suunniteltu laittamaan stadionille saapuneet nuoret rakastavaiset huojumaan käsikkäin katseet lasittuneina. Tehtävä on selvästi onnistunut, kun itse koen saman efektin yksin kotona levysoittimen ääressä. On ihmeellistä, miten vain japanilaiset osasivat aikoinaan arvostaa albumia. Tosiaan, Totohan on aina ollut sentään Big in Japan, kun muualla on nyrpistetty nenää.

Kitaristi Steve Lukather on vedonnut albumin vaisusta menestyksestä puhuttaessa bändin huonoon media-imagoon: kenen tahansa muun julkaisemana Turn Back olisi ollut suuri merkkitapaus. Tiedä häntä, Steve harjoittaa tyypillisesti kitkeränpuoleista historiantulkintaa, mutta puheessa saattaa olla totuuden siementä. Toto joka tapauksessa löysi itsensä nolosta tilanteesta: bändi oli saanut tilaisuutensa ja epäonnistunut, kaupallisesti ainakin. Vain ensilevyn huikea suksee (Hold The Line erityisesti, veikkaan) esti Columbian pamppuja painamasta punaista nappulaa ihan vielä. He kysyivätkin: ”Noh pojat, mitä nyt? Tuleeko sitä hittilevyä vai ei? Voiko teihin enää luottaa?”. Sisuuntuneina nuoret muusikot painuivat takaisin työpöydän ääreen ja se, minkä kanssa he tulivat takaisin, ylittäisi kaikki odotukset…

Turn Back saa arvosanaksi täydet viidet englantilaiset silmät. (5/5)

Toto IV (1982)

Jos henkilö kertoo levyhyllystään löytyvän yhden Toton albumin, on se lähes sataprosenttisen varmasti Toto IV. Neloslevyn suosio yllätti kaikki bändiä ja levy-yhtiötä myöten: tuloksena oli triplaplatinaa ja käsittämättömät kuusi Grammy-palkintoa. Toto IV oli kaupallisen AOR-soundin suuri varttitunti kirkkaiden valojen paisteessa maailman huipulla. Albumia oli vääntämässä tuolloisen musiikkiteknologian terävimmät talentit valkoisissa labratakeissaan. Laitteisto oli tietenkin viimeisen päälle ja olisi todennäköisesti kelvannut avaruusaluksiinkin. Samalla tavalla kuin Dark Side Of The Moonia, myös Toto IV:tä on tuputettu testikylkiäisenä hifilaitteistojen ostajille. Levy pursuaa sekä äänitys- että soitannollisteknisesti kaikkea, mistä kaltaisellani maallikolla ei ole mitään käsitystä.

Albumin avaa letkeän melodinen Rosanna, joka on ehdottomasti yksi bändin todellisia tunnusbiisejä. Rosanna saa joka päivä jonkun jossain hyvälle tuulelle ja joka päivä joku treenaa Rosanna-shufflea, jonka hallitseminen kuuluu jokaisen vakavasti alaansa suhtautuvan rumpalin repertuaariin. Vaikka kappale onkin yksinkertainen kaipauksesta ja läheisyydenkaipuusta kertova pop-perusbiisi, siihen tiivistyy jotain siitä aineksesta, joka on puhdasta Totoa. Rosanna sai julkaisuvuonnaan parhaan singlen Grammyn ja vietti viisi viikkoa Billboardin huipun tuntumassa. Tätä kappaletta voi läträtä ja ylisoittaa mielensä kyllyydestä ja silti siitä innostuu aina uudelleen.

Seuraava huomionkiinnittäjä on albumin pakollinen balladi, kolmantena tuleva I Won’t Hold You Back. Biisi on Lukatherin laulama ja kynäilemä, ja myöhemmillä levyillä kitaristin slovarit muodostuivatkin perinteeksi, joka hieman jakaa mielipiteitä. I Won’t Hold You Back on kuitenkin erittäin kelvollinen tyylinsä edustaja, herkkä ja eeppinen sopivassa suhteessa. Biisiä ei tarvinnut esittää kallionkielekkeellä, mutta Lontoon filharmonikot piti sentään saada mukaan. A-puolen muista kappaleista Make Believe ja Good For You ovat näppäriä ja hauskoja, It’s a Feeling taas totomaisen jatsahtava, mieleenpainuvimpana piirteenä toisen kosketinsoittajan Steve Porcaron vokaalit, jotka ovat levyillä ja livenä sangen harvinaisia.

B-puoli alkaa vahvasti Afraid Of Lovella, joka on tarttuvaa ja melodista aikuisrokkia. Loput biiseistä ovat perusvarmaa Totoa, mutta huomaan, etten ole koskaan erityisemmin innostunut b-puolen tarjonnasta. Waiting For Your Love sentään on nyökkäys debyyttilevyn soul-funk -vaikutteita kohti ja onkin oikeastaan todella viileä biisi, vaikka en tuon musiikkityylin varsinainen fani olekaan. Bobby Kimball on laulussa jälleen kerran erinomainen, mutta se alkaakin olla hänen kultakautensa loppua, sillä mies potkittiin bändistä pihalle pian levyn julkaisun jälkeen päihdeongelmien vuoksi. Muutkin Toton jäsenistöstä harrastivat kyllä perinteistä rock-elämää, mutta he olivatkin vanhoja koulukavereita, kun taas Kimball oli jostain Louisianasta värvätty cajun-mies. Hänelle ei annettu anteeksi.

Matkamme lopussa odottaa sitten se Africa. Laulusta on todella vaikea sanoa mitään…se on Africa, tiedättehän. Kun kappale alkaa soimaan, tyypillisesti keskustelu lakkaa hetkeksi ja kuuluu protestoivia älähdyksiä. Silti monestikaan kenelläkään ei ole kiire laittamaan radiota pienemmälle. Mystistä. Hän saapuu lennollaan puoli yhdeltä, koirat ulvovat yksinäisyyttään ja minun on tehtävä se, minkä minun täytyy, kautta Kilimanjaron. Sanoissa ei ole juurikaan järkeä, mutta melodia halaa maailmaa kuin äiti Teresa uudessa nousuhumalassa kesäyön jatkoilla. Africa on osa popkulttuuria, kirous, meemi ja käsite. Sitä ei kukaan pääse pakoon, mutta valitettavasti se estää myös monia tutustumasta syvemmin tähän mainioon yhtyeeseen. Uskokaa pois, täällä on vaikka mitä muutakin, musiikkia ja tarinoita joka lähtöön.

David Paich siellä jossain...Afrikassa

Toto IV on hyvä levy, oikeastaan erinomainen, mutta huomaan kuuntelevani aina mieluummin kolmea aikaisempaa. Ne ovat jostain syystä kiehtovampia ja moniulotteisempia, koukut ovat terävämpiä ja kitarasoolot lentävät korkeammalle. Muita pienempi pistemäärä on lähinnä tätä kuvastamassa ja todellisuudessa Toto IV piekseekin kirkkaasti kaikki muut kolmen tähden levyt blogissani.

Toto IV saa arvosanaksi kolme Olimpos-vuorta. (3/5)

Omistettu Hannu-isälle.

Michael Bolton – Everybody’s Crazy (1985)

Michael Boltonin joka vuosi ilmestyvä uusi Greatest Hits Golden Collection -levy on oiva lahja vaikka naapurin mummolle tai anopille, jonka on joskus kuullut tykkäävän vähäsen esimerkiksi Frank Sinatrasta. Rutiinilla prässätyn kokoelman voi kertakuuntelun jälkeen ripustaa karkoittamaan lintuja mansikkapenkistä, ainakin valoa välkkyvässä cd-muodossa. Tuosta tulikin mieleeni, että satavarmasti jossain päin Boltonin musiikkia on käytetty myös häätämään ei-toivottuja teinilaumoja julkisista tiloista. Barry Manilow on tuossa skenessä tietenkin ykkönen, mutta varmasti räkivät lökäpöksyt kavahtavat myös Boltonin honotusta.

Bolton on siis ehta viihdelaulaja, jonka parhaiten myyvä tuotanto koostuu sielukkaista cover-tulkinnoista ivivihreistä ihanuuksista. Aina välillä on aika tehdä kiva jouluduetto vaikka Celine Dionin kanssa ja seuraava lahja mummolle onkin selvää kauraa. Harva kuitenkin tietää tai on edes auttavasti kiinnostunut Boltonin menneisyydestä, jossa hän oli ihan oikea hardrokkari. Everybody’s Crazy -albumin ilmestyessä Bolton oli heilunut menemään musiikkimaailmassa jo kymmenen vuotta ja tukkapehko oli kasvanut erittäin vaikuttavaksi. Gaalaillat ja varakkaiden eläkeläisten lounget olivat vielä kaukana, mutta Boltonin ura oli vahvassa nousussa. Takaiskujakin tuli: kaveri yritti vuonna 1983 Black Sabbathin laulajaksi, mutta sai pakit.

Everybody’s Crazy on varsin mukiinmenevä rocklevy, ottaen huomioon artistin äärimmäisen puisevan imagon. Kaksi ensimmäistä raitaa ovat jokseenkin unohdettavia stadionhoilatuksia, mutta kolmantena tuleva Can’t Turn It Off on kuin terävä sormiennapsautus makeilla kosketinmatoillaan, jotka kelpaisivat mille tahansa Van Halenin levylle. Samaa herkkua tarjotaan lisääkin ja levylla on kosolti hyvää materiaalia treenimontaaseihin. Kuunnelkaa vaikka albumin keskivaiheen Everytime – eikö muka tee mieli etsiä se hikinauha kaapin perältä ja alkaa punnertaa? Amerikkalainen rock-radio on varmasti ottanut Boltonin vastaan avoimin sylin.

Slovariosasto, lähinnä Call My Name, antaa toisaalta vahvaa osviittaa tulevasta mummojen herutuksesta. Mikäli mainitun kappaleen saksofonin olisi korvannut voimasointuja paiskovalla sähkökitaralla, olisi se voinut löytyä ihan hyvin Journeynkin levyltä. Ei se siis täysin huono voi olla. Boltonin soul-nasaali on pidemmän päälle vittumaista kuunneltavaa, mutta Everybody’s Crazy kestää onneksi vain sopivan suppeat 37 minuuttia.

Everybody’s Crazy on peruspätevää tukkarokkia, pienellä ripauksella sleazea, mutta pohjimmiltaan aikuisella ja kuuntelijaystävällisellä otteella. Se on kaavamaista ja kankeaakin, easy listeningin perinteisiä paradokseja seuraten, mutta houkuttelee vaivatta toistekin luokseen. Boltonin varhaistuotannossa ei ole siis mitään vikaa ja hänet soisi tunnettavan muistakin kuin juhlapyhien singleistä. Tarkoitukseni ei ollut tässä kirjoituksissa millään tavalla haukkua mummoja – päinvastoin he ovat viisaita, arvostelukykyisiä ja ammentaneet huumorintajunsa eletystä elämästä nettimeemien sijasta. Minäkin voitelen mummoja tuon tuostakin, enkä häpeä sitä yhtään.

Everybody’s Crazy saa arvosanaksi kolme kokoelmalevyn ENNENKUULEMATONTA bonusraitaa. (3/5)

Joopa joo

Robert Tepper – Modern Madness (1988)

Amerikkalaiset toimintaelokuvat olivat kaikki kaikessa 80-luvun lapselle. Niistä ammennettiin elämänkatsomusta ja maailmankuvaa – tärkeitä elämän palikoita, jotka ovat toisilla säilyneet ja toisilla kadonneet. Se kaikille suotakoon. Keskeinen osa leffojen viehätystä oli sykettä kiihdyttäneet biisit: toimintaelokuva tarvitsi tukkarokkia niin kuin kala vettä. Minun syntymävuoteni ykkösbiisi Yhdysvaltojen listoilla oli Survivorin Eye Of The Tiger, joka toimi varsinaisena adrenaliinipiikkinä Sylvester Stallonen Rocky-sarjalle. Siinäpä kulunut kappale ja kaikkien väkinäisten kasarihassuttelujen perusmössöä.

Survivorin ja Kenny Logginsin kaltaisten suuruuksien varjoon jäi muuan Robert Tepper, vähäniminen biisinikkari, joka nousi hetkelliseen kuuluisuuteen tultuaan Syltty Stallonen löytämäksi 80-luvun puolenvälin tienoilla. No Easy Way Out -kappale oli Rockyn neljännen osan hienoja hetkiä emotionaalisessa kohtauksessa, jossa Rocky ystävänsä Apollon kuoleman jälkeen lohduttaa itseään kaahaamalla urheiluautollaan. Rocky IV opetti meille, mikä ero oli vapaalla lännellä ja ankaran autoritaarisella idällä; puhtaalla sisulla ja steroidi-insinööräämisellä. Syltyn Cobra taas havainnollisti, että varmin tapa nitistää pahat ihmiset oli ottaa oikeus omaan kauniiseen käteen ja luottaa vaistoihin turhan lässyttämisen sijasta. Cobran huikean hieno hymni oli Angel Of The City, kenties suosikkini Tepperin tuotannosta.

Tepperin lupaavasti käynnistynyt ura musiikkibisneksen korkeilla rinteillä tyssäsi kuitenkin lyhyeen Modern Madness -albumin flopattua pahasti vuonna -88. CD-kopiota on vaikea löytää halvalla, joten joudun tyytymään koneelta kuunneltuun versioon. Floppaaminen ei tule lainkaan yllätyksenä, koska levy on sietämättömän hengetöntä ja yli-yrittävää mylvimistä. Tepperin ääni oli aikaisemminkin särähtänyt ajoittain korvan moukumisellaan ja vaikeroimisellaan, mutta Modern Madness kuulostaa siltä, että artistia oltaisiin tosissaan raahaamassa saunan taakse lopetettavaksi. Levy on tuskallista kuunneltavaa ja musiikista huokuu turhautuneisuus ja vastentahtoisuus joka tahdilla. Tepper kärsi huonolla hetkellä pahasta writer’s blockista, eikä saanut lahjojaan enää valjastettua ja vaipuikin vuosikymmenensä unohdettujen nimien joukkoon. Fighting For You -duetto sentään on ihan pirteä ralli ja pelastaa edes jotain kankkulan kaivosta, osittain siksi, että Tepper ei laula yksin.

Artisti oli kertomansa mukaan äänityssessioiden aikaan huonoissa väleissä levy-yhtiönsä kanssa, mutta myönsi rehellisesti vian löytyneen myös omasta itsestään. Kenties Tepper ei osannut suhtautua oikein menestykseensä, jota rakastamani actionpätkät olivat siivittäneet. Kenties artistia ei vain enää huvittanut. Joka tapauksessa amerikkalaisesta rockbisneksestä ei ollut helppoa tietä ulos. Mahdollisesti Modern Madnessin tärkein merkitys jälkipolville oli siinä, että nuori ja tuntematon Tori Amos sai hyvää treeniä ja pientä nimeä laulaessaan levylle taustoja Tepperin kaverina. Siinäpä pieni palanen musatriviaa.

Modern Madness saa arvosanaksi kaksi tähtilipuilla koristettua nyrkkeilyhanskaa. (2/5)

Homma toimi vain ulkoisesti