Mr. Mister – Welcome To The Real World (1985)

Meillä lama-ajan lapsilla oli harvoin mitään tekemistä, joten katsoimme paljon televisiota. Paremman puutteessa kelpasi myös Ostoskanava, jonka ison budjetin amerikkalaiset mainos-showt olivat oivaa fantasiaa kurjassa maailmassa, jonka ykkösviihdettä olivat Onnenpyörä ja Speden tuotannot. Ostoskanavan ja sen kopioiden parhaita myyntivaltteja oli nostalgia, jolla kaupiteltiin jumbokokoisia musiikkikokoelmia entisille nuorille ja eilispäivän sankareille. Näiden pitkien, toistoon perustuvien mainosfilmien tyypillisiä koukkuja oli eräs valittava voimaballadi, jonka mustavalkoisella videolla kaihoisa mies ajaa avoautolla autiomaassa, jotain ilmeisen tärkeää etsien. Tuo biisi oli tietenkin vanha kunnon Broken Wings – kuinka voisimme unohtaa? Nyt kuitenkin ystävällisesti vastaanotan lukijani todelliseen maailmaan, jossa levyille ei myönnetä meriittejä nostalgian perusteella.

Mr. Mister oli uuden aallon romanttista mitä lie -liikettä: tanssittavaa juppipoppia, kuten Duran Duran, mutta astetta vakavampaa. Yhtyeen musiikkia leimasi U2:n tyyppinen kepeä hengellisyys, mutta varsinaiseksi kristityksi bändiksi se ei koskaan tunnustautunut. Riitti, kun joraaja otti ainakin etäisesti eksistentiaalisen ilmeen Mr. Misterin alkaessa soida tanssilattialla. Yhtye teki valtavan läpimurron vuoden -85 Welcome To The Real Worldilla, joten laulaja Richard Pagen päätös torjua tarjous pestistä Toton vokalistina vuotta aikaisemmin oli ollut viisas. Oman bändinsä kanssa Page pääsikin vuosikymmenensä tunnistettavimpien ja ikonisimpien miesäänien joukkoon – Totossa kohtalona olisi voinut hyvin olla sylkykupin virka ja fade to grey.

Welcome To The Real World on kasarille tyypillistä meluisaa säksätystä. Rytmillistä kikkailua riittää, mutta parhaimmillaan levy on melodisimmillaan. Albumin tuotanto on erittäin viilattua ja prosessoitua – puhutaankin jälleen ammattilaisten muodostamasta kollektiivista. Hitit (Broken Wings ja Kyrie) ovat erittäin kuluneita, mutta edelleen hi-tech -soundillaan vakuuttavia ja nautinnollisia. Erityisesti albumin a-puolen materiaali on loistavaa. Kokonaisuutena levy on kuitenkin lievästi puuduttava kokemus. Welcome To The Real World kuulostaa samalta alusta loppuun, pitäytyen hallitsemassaan arsenaalissa. Tuloksena kuulijan huomio alkaa harhailla. Ostaisinko vokaalin vai tyydynkö pelkkään konsonattiin?

Albumi tekee oman tehtävänsä erinomaisesti ja on kiistaton mallinäyte aikansa soundimaailmasta ja estetiikasta. Se on kolean coolia muovista gospelia, joka tarttuu ja pysyy paatuneenkin muikistelijan levylautasella. Ei tätä isoissa annoksissa jaksa läträtä, mutta sopivina shotteina albumi kyllä toimii.

Welcome To The Real World saa arvosanaksi kolme koko kansan Janne Porkkaa. (3/5)

"Entä muistatko nämä mussukat ajalta, jolloin kaikki oli paremmin?"

Le Roux – So Fired Up (1983)

Louisianan Baton Rougen alueen suomursubändi Le Roux edustaa eteläisen americanan pitkää linjaa. Monia tyylejä, kantrista jatsiin, taitanut yhtye on ollut toiminnassa vuodesta 1975 lähtien ja esiintyy edelleen yleisölle, tosin nykyään lähinnä kotialueensa rämeihmisten festareilla ja muissa riehoissa. Yhtye nautti suurinta suosiotaan vuosina 1978–1984 kokeillessaan onnistuneesti kaupallista rock-soundia. Minun ilokseni Le Roux loihti huippuvuosinaan erittäin kiinnostavan puppelirocklevyn, So Fired Upin. Albumi äänitettiin kotoisasti kitaristin vanhempien omistamassa navetassa. Lopputulos oli helmi alallaan ja oikeuttaa Le Rouxin vahvan aseman sankassa ”Where Are They Now?” -kaartissa.

Mitään ennenkuulumatonta ei kasarifani albumilta löydä, mutta palaset ovat kohdallaan ja eväät täyttäviä: makoisia melodioita ja harmonioita, tunteita ja voimaa sekä pop-koukkuja. Sävellykset eivät todellakaan kuulosta tallissa nauhoitetuilta, vaikka sitä ovatkin. Lifelinen ja Carrie’s Gonen kaltaiset kipaleet aiheuttavat välittömän halun ajaa avoautolla lämpimässä yössä, kihara tukka hulmuten. Kappaleet ovat silti peruskamaa – So Fired Up jää erityisesti mieleen vokalistinsa ansiosta. Dennis ”Fergie” Frederiksen oli sukupolvensa lupaavimpia yksilöitä, joka etsi bändiä, jonka kanssa ampaisisi tähteyteen. Fergie oli kovaa ja korkealta vetävä hevityyppinen laulaja, jonka kiekuna meinaa ensi kuulemalta seisauttaa veret, mutta alkujärkytyksen jälkeen paljastaa lämpimän ystävällisen pohjakerroksensa, joka onkin varsin pop. Vuonna 2014 syöpään menehtynyt Fergie oli aina sympaattinen tapaus.

Fergien voimakas laulu on So Fired Upin sisällön terävä kärki, joka porautuu kuulijansa kalloon. Valitettavasti bändin lupaavat visiot haalistuivat albumin julkaisun jälkeen nopeasti ja Le Roux sai kenkää levy-yhtiöltään, kultakurkun päätyessä silmäilemään uutta työpaikkaa. Ja katso! – megasukseensa kautta viettänyt Toto oli juuri heivannut pihalle päihdeongelmaisen laulaja Bobby Kimballin ja etsi paikkaajaa vaativaan pestiin, joka päätyikin varmasti ekstaattiselle Fergielle. Valitettavasti Fergie ei koskaan tuntenut itseään tervetulleeksi tai riittäväksi Totolle, jossa veikkaisin esiintyneen ylenpalttista perfektionismia ja kenties puhdasta mulkkuuttakin. Tarkkoja syitä emme tunne. Fergie teki bändin kanssa vain yhden levyn, Isolationin, joka on kuitenkin monen vannoutuneen Toto-fanin (ja minun) erityisessä arvostuksessa.

So Fired up on tanakkaa tavaraa ja varmasti parhaimmistoa Louisianasta luoksemme ryömineestä kasarirokista. Se saa arvosanaksi neljä daamia palotikkaissa. (4/5)

Fergie (kolmas oikealta) suomursujen kanssa

Night Ranger – Dawn Patrol (1982)

Mitä olisivat barbeque-bileet ilman kaljaa ja san franciscolaista Night Rangeria? Hippien marjanpoimintaa. Bändin nimi oli alun perin vain ”Ranger”, mutta ”The Rangers” -titteliä käyttänyt (ja todennäköisesti raskaasti aseistautunut) kantriyhtye veti nimien samankaltaisuudesta herneen nokkaan. No, kuulostaahan Night Ranger mystisemmältä ja rankemmalta.

Night Ranger on Van Halenin hieman varjoihin jäänyt serkkupoika, jonka niska saattaa välillä punoittaa. Dawn Patrol -debyyttialbumillaan yhtye esitteli järjestelmällisesti repertuaarinsa: riffejä ja tilutuksia yli sallitun rajan ja paljon maukkaita koskettimia efekteinä ja vaihtoehtoisina biisinkuljettajina. Van Haleniltahan tämä kuulostaa, hyvällä tavalla.

Lukuisten kosketinmelodioidensa ansiosta näinkin hevin albumin soundi on yllättävän pehmeä ja Dawn Patrol sopiikin yhtälailla karskin sänkisille hardrokkareille ja aor-nyhveröille. Night Ranger koostui ammattimuusikoista ja yleisvaikutelma on erittäin varma ja itsetietoinen. Bändi kysyy: ”You Wanna Play Rough Tonight?”, kuin mitkäkin gunslingerit kovat piipussa, keskittyen kuitenkin virtuositeettiinsa, sloganien heittelyn tai yleisen pahistelun sijasta. Dawn Patrol on onnistuneesti turboahdettu esikoislevy, jonka ryske on hyvin hallittua. Night Ranger rokkaa lempeästi, mikä sopiikin hyvin yhteen nokkamies Jack Bladesin koiranpentumaisen olemuksen kanssa. Yksi puppelirokkari lisää, siis.

Yhtye pääsi suurimman suosionsa äärelle vuonna 1983 ilmestyneellä Midnight Madness -levyllä, jonka suurhitti, powerballadi Sister Christian on varmasti monille tuttu. Night Ranger löysi tuolloin myös paikkansa imagollisesti, yhdistäen sopivissa määrin syntisyyttä, sovinnaisuutta ja isänmaallisuutta. Reagan-rokkia kenties? 80-luvun jälkeen yhtye vaipui vääjäämättä kohti obskuriteettia, mutta pääsi kuitenkin osaksi orkesterien joukkoa, joka voi vedota olevansa kaikesta huolimatta isoja Japanissa – aidossa Spinal Tap -hengessä.

Dawn Patrol täyttää erinomaisesti kaikki odotukset, jotka sille voi laittaa. Ainoana miinuksena pitäisin tajunnanräjäyttävän power-balladin puuttumista, koska pitäähän miehen nyt välillä tunteensakin näyttää. Superhittiä ei löydy, mutta materiaali on kautta linjan ensiluokkaista. Tämä on täyttä musiikkia – runo, jonka haluaisin kuulla.

Dawn Patrol saa arvosanaksi neljä Siepparia ruispellossa. (4/5)

(Voit yhä) Rokata Amerikassa