Strangeways – Native Sons (1988)

Joskus harvoin voi onnekkaasti törmätä tuntemattomaan levyyn ja kokea rakkautta ensikuulemalta. Joskus harvoin eloton esine, albumi, osoittautuu kauan kadonneena olleeksi parhaaksi ystäväksesi ja sielunkumppaniksesi. Joskus harvoin voit löytää ajelehtivan aarteen, jota et ole osannut etsiä oikeasta suunnasta. Strangewaysin toinen albumi vuodelta 1988, Native Sons, on kaikkea tätä typerien sanojen helinää. On ällistyttävä ja raivostuttava ajatus, että se on hautautunut unohdettujen lupausten hämärään arkistoon, josta sattumanvarainen musanörttikynäniska saattaa sen hoksata, jos nenänkaivamiseltaan ennättää.

Native Sons on yksinkertaisesti pirun komean kuuloista melodista ja sähäkkää aikuisrokkia. Bändi oli Skotlannin Glasgow’sta kotoisin, mutta hommasi uskottavuuden vuoksi lahjakkaan jenkkivokalistin, joka oli heittänyt keikkaa mm. Michael Boltonin taustalaulajana. Native Sons sai muutaman musiikkitoimittajan hysteerisen ekstaasin partaalle, mutta todellinen menestys jäi minimaalisen radiosoiton vuoksi vähäiseksi. Voimme ehkä melodramaattisesti ajatella, että aikuisrockgenren kaikkein suurenmoisin tuotos tuli hitusen liian myöhään, kun kuuntelijat olivat jo kyllästyneet ja etsimässä uusia tuulia. Eräs intohimoinen Strangeways-fani väittää, että Native Sonsin iso läpimurto olisi merkinnyt grungen tulemisen lykkääntymistä usealla vuodella tai jopa lopullisesti. Aika rohkeasti muotoiltu, mutta ainakin vähän totta se on.

Alansa suuret tähdet, kuten Journey ja Foreigner, ovat pahassa pulassa Native Sonsin voiman edessä. Albumi yksinkertaisesti tekee kaiken hieman paremmin kuin menestyneemmät kilpailijansa ja jättää nämä auttamattomasti puremaan pölyä: kappaleissa on hengästyttävää kunnianhimoa ja kiimaa, jota ei voi kuin kunnioittaa. Strangewaysin musiikki on aikakaudelleen erittäin tunnistettavaa ja populaaria, mutta siinä on sydäntä ja sielua tavalla, jonka koen vaikeaksi selittää. On myös hauska kuunnella kerrankin AOR-bändiä, jossa rumpalikin päästelee sydämensä kyllyydestä ja välillä nappaa huomion pois kiekujilta ja kitaranvonguttajilta. Native Sonsin tuotantojälki on kirkkaan ja kuulaan kuuloista tehorokkia, joka täyttää tilan laajalla soundillaan. Vipuja vetelemässä ja nappeja painamassa oli Roxy Musicia ja Sladea ansiokkaasti tuottanut John Punter.

Native Sons on arvostelemistani levyistä asti kenties tähän mennessä tasavahvin, ja pelkästään positiivisessa mielessä. Jokainen kappale on oma pikantti persoonallisuutensa, enkä kutsuisi ainuttakaan biisiä täyteraidaksi tai keskiverroksi edes ase ohimolla. Bändillä on tyylilajinsa koko repertuaari suvereenisti hallussa: häpeämätön sentimentaalisuus, melodisuus ja eeppinen rokkaavuus isolla soundilla. Kai se lopullinen ero muihin tukkarokkaajiin tulee lopulta siitä, että biisit ovat vain parempia. Native Sons oli selkeällä marginaalilla itselleni vuonna 2013 kuulluista paras levy. Jos AOR on lähellä sydäntäsi, elämäsi on ollut tyhjää, kunnes hommaat tämän levyn.

Native Sons saa arvosanaksi täydet viisi öisen sateista Los Angelesin katua.

Neroja