Cheap Trick – Dream Police (1979)

Menestys ei aina edellytä kaupallisten arvojen tarkoituksellista tavoittelua tai musiikillisen ilmaisun populisoimista. Tästä toimikoon esimerkkinä ikisuosikkini Cheap Trick, jonka neljäs albumi Dream Police teki tietoisen irtioton aikaisempaan voimapopin ja punkin sekoitteeseensa, lisäten biiseihin kestoa, mutkikkaita rakenteita ja orkestraatioita. Albumi oli silti menestys, jota bändi ei ole vieläkään onnistunut ylittämään. Amerikan Beatlesiksikin kutsuttu Cheap Trick kypsyi roimasti yhtyeenä, mutta säilytti silti tunnistettavuutensa ja hurmaavan charminsa sekä levyllä että lavalla. Voisin lässyttää yhtyeen ihanuudesta vaikka kuinka pitkään, mutta koetan nyt pysyä aiheessa.

Albumin nimiraita on kaikkien aikojen CT-suosikkini: vauhdikas ja dramaattinen pop-helminkäinen, joka on kuin alle neljään minuuttiin puserrettu tieteiselokuva. Biisin humoristisen orwellilainen dystopiameininki on varmasti saanut itse mestarin myhäilemään tyytyväisenä pilvien takana. Loput levystä ei yllä nimikkobiisin euforiaan, mutta lisää silti useita kappaleita CT-kaanoniin ja live-keikkojen vakiokalustoon. Viimeiseksi mainituista esimerkkinä lähes kymmenminuuttinen Gonna Raise Hell, jonka bändi osaa livenä piiskata lähes infernaalisiin sfääreihin. Levyllä kappale kuitenkin koettelee kaltaiseni tuulipukujonnen kärsivällisyyttä. Oma mielipiteeni on, että jotkut kappaleet olisivat hyötyneet pienestä tiivistämisestä, vaikkakin yhtye hallitsee uuden kokeilevamman tyylinsä suvereenisti.

Bändi on levyllä kovassa iskussa, rokaten monimuotoisemmin kuin koskaan ennen. Kaikkien kitararunkkarien eksentrinen ylijumala Rick Nielsen kepittää kuin riivattu ja rytmiryhmä tihkuu seksiä. Arvostan paljon laulaja Robin Zanderia monipuolisena vokalistina, mutta välillä miehen mylviväksi äityvä tyyli käy pahasti hermoille. Dream Police antoi yhtyeelle varmasti roppakaupalla lisää itseluottamusta erinomaisen vastaanottonsa vuoksi: vain taivas oli rajana näille neljälle rokin renessanssinerolle. Itse täytyy kuitenkin sanoa, etten aivan lankea polvilleni levyn edessä: yksittäiset biisit tekevät pahaa jälkeä mutta kokonaisuutena katseeni kääntyy kuitenkin Dream Policea edeltävän Heaven Tonightin suuntaan.

Levy saa arvosanaksi neljä viisikaulaista kitaraa. (4/5)