Stevie Nicks – Bella Donna (1981)

Englantilainen runoilija John Keats (1795-1821) kirjoitti joskus: For somewhere in that sacred island dwelt / A nymph, to whom all hoofed Satyrs knelt/ At whose white feet the languid Tritons poured/ Pearls, while on land they wither’d and adored.

Tulkitsen asian niin, että John kirjoitti todellisuudessa uniensa ja näkyjensä kautta Stevie Nicksille, tuolle Fleetwood Macista karanneelle eteeriselle keijukaiskuningattarelle, joka aloitti menestyksekkään soolouransa vuoden 1981 Bella Donnalla. Levy myi ties monenkertaista platinaa ja sai myös musiikkipalstojen oodinkirjoittajat puolelleen. Myös itse söisin Stevien kädestä, joten neuvon objektiivista arvostelua hakevaa etsimään muualta.

Rokkia, kantria ja folkkia vaivattomasti sekoittava levy on upea osoitus Stevien lahjakkuudesta laulunkirjoittajana ja tulkitsijana. Erityisesti laulajana Stevie Nicks hakee vertaistaan: hänen hunajaisen noituva äänensä ei helpolla unohdu. Siinä on jotain ylimaallista, ehkäpä jopa okkulttista. Stevie itse on kieltänyt olevansa noita, mutta minun on tätä vaikea uskoa. Vain kantojen alla elävät menninkäiset tietävät totuuden.

Stevien rinnalla käväisee pari miespuolista alamaista: Tom Petty ja Don Henley. Pettyn kirjoittama hitti Stop Draggin' My Heart Around rokkaa itsevarman hillitysti, kun taas Henleyn kanssa esitetty duetto Leather and Lace on pysäyttävä balladi ja levyn parhaimmistoa. Bella Donnan väkevin hetki on kuitenkin ikoninen Edge of Seventeen, joka muuttaisi vanhainkodinkin sykkiväksi rokkiklubiksi. Solistin karisma kantaa läpi levyn, myös kohtien, jotka eivät varsinaisesti musiikillisesti säväytä. Bella Donna on levy, joka sopii joka säälle ja päälle. Erinomainen johdatus Stevie Nicksin maailmaan, josta lämpö ja lohtu säteilevät silkkisten verhojen läpi.

Arvosanaksi levy saa täydet viisi viidentoista sentin platformikenkää.